Potilaan suorittaman henkilökohtaiseen sairaudenhoitoon tarkoitetun kannabiksen kotikasvatus oikeustieteen näkökulmasta

Hei kaikille tasapuolisesti!

Mieltäni on nyt askarruttanut ja aika paljon jopa harmittanut erilaisista vakavistakin taudeista kärsivien potilaiden kokema suunnaton hätä ja tuska oireidensa keskellä joihin he kokevat että kannabis auttaa. Huomaan että niin monille omavaraisuus lääkkeestään, siis kasvattaminen omaan lääkekäyttöönsä on vieras ja pelottavakin asia. Tämä on suureltaosin meidän yhteyskunnan virkamiespelon, herranpelon ja tietämättömyyden yhteistulos joka on johtanut siihen että jopa lääkekäyttäjiä sorretaan ja heidän oikeuksiaan ja oikeusturvaansa sorretaan jatkuvasti viranomaisten puolesta joiden tarkoitus tulisi olla heidän palveleminen.

 
Halusin omatoimisesti selvittää rikosoikeutta oikeustieteen näkökulmasta tässä asiassa, jossa diagnosoitua sairautta kärsivä potilas haluaa olla omavarainen lääkkeestään jota hänen hoidostaan vastuussa oleva hoitohenkilökunta tai heitä reguloivat viranomaiset eivät kykene potilaalle järjestämään hyväksyttävällä tavalla.

Seuraavassa tämän artikkelin taustatietoa ja keskeisiä oikeustieteen käsitteitä rikosoikeudessa.

Oikeustieteen yhtenä tarkoituksena on tuottaa tulkintasuosituksia oikeudellisiin ongelmiin. Näihin tulkintasuosituksiin on mahdollista vedota sallittuina oikeuslähteinä tuomioistuimissa. Sallittuilla oikeuslähteillä viitataan lähteisiin, joilla ei ole institutionalisoitua asemaa, mutta voidaan käyttää hyväksi oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa. Tällaisiksi on luettu esimerkiksi oikeustieteelliset kirjoitukset, reaaliset argumentit ja oikeusvertailevat lähteet.

Oikeustieteen piiriin kuuluvassa rikosoikeudessa on olemassa oikeutieteellinen käsite, analogiakielto, joka tarkoittaa kieltoa soveltaa rikossäännöstä tapaukseen, johon se ei sananmuodon mukaisesti sovellu vaikka tapaus olisikin rinnasteinen tai sitä voitaisiin jossain suhteessa pitää samanlaisena. Tärkeää tässä on, että analogiakielto koskee vain syytetyn haitaksi tehtyjä ratkaisuja, syytetyn eduksi analogia on mahdollinen. Analogiakiellon ja sallitun tulkinnan välille on tosin välillä vaikea tehdä rajaa, sillä rikossäännöksiä on aina enemmän tai vähemmän tulkittava. Tulkinnan tulee kuitenkin tapahtua syytetyn eduksi. Esimerkkinä analogian käyttämisestä toimii virtuaalitavaran varastaminen. Varkaussäännöksen mukaan rangaistavaa on irtaimen omaisuuden eli aineellisen omaisuuden anastaminen. Oikeuskäytännössä on jouduttu pohtimaan voidaanko esimerkiksi Habbo-hotelliin liittyviä virtuaalisia huonekaluvarkauksia soveltaa analogisesti varkaussäännökseen.

Epätäsmällisyyskielto on osa rikosoikeudellista laillisuusperiaatetta ja vaatii että rikosoikeudellisten säännösten tulee olla täsmällisiä, tarkkarajaisia ja mahdollisimman yksiselitteisiä. Rikoslain soveltamisen ennustettavuus edellyttää rikosoikeudelliselta säännökseltä ymmärrettäviä ja selkeitä ilmaisuja. Erittäin oleellista tässä on, että rangaistukseen tuomitseminen ja syylliseksi katsominen on mahdollista vain, jos teko on nimenomaan laissa säädetty rangaistavaksi.

Oikeuttamisperusteet

Rikossäännöksen tunnusmerkistö kuvailee rikoslaissa kielletyn teon. Aina kuitenkaan rikoslain tunnusmerkistön mukainen teko ei ole kielletty ja oikeudenvastainen vaan saattaa olla oikeustieteen mukaan sallittu eli oikeutettu.

Esimerkiksi hätävarjelussa on kyse puolustusteosta, joka on välttämätön välittömästi uhkaavan tai jo aloitetun hyökkäyksen torjumiseksi. Henkilö voi puolustaa omia tai toisen oikeushyviä, henkeä tai terveyttä tai vaikkapa omaisuutta. Hyökkäyksen tulee kuitenkin olla oikeudeton ja jo alkanut tai välittömästi käsillä oleva. Suhteellisuusperiaatteen mukaan puolustaja saa tosin käyttää vain välttämättömiä keinoja hyökkäyksen estämiseksi.

Toisena esimerkkinä mainittakoon termi nimeltä ”itseapu”. Itseavussa on kyse rikoksen kautta menetetyn tai muutoin kadotetun irtaimen omaisuuden takaisin hankkimisesta. Lähtökohtana on näissäkin tilanteissa viranomaisiin turvautuminen, mutta itseapua on sallittua jos tapaa rikoksentekijän verekseltään taikka löytää itse omaisuuttaan eikä tilanteeseen ole saatavilla riittävän nopeaa viranomaisapua. Itseaputilanteissa on myös sallittua käyttää tarpeellisia voimakeinoja omaisuuden takaisin saamiseksi.

Kolmantena ja ehkä artikkelin kannalta oleellisimmassa esimerkissä, pakkotilassa, jokin oikeudellisesti suojattu etu joudutaan uhraamaan jotta voidaan suojata toista oikeudellista etua pakottavasta ja välittömästi uhkaavasta vaarasta. Kuumaan autoon jätetyn vauvan pelastaminen auton ikkuna rikkomalla on hyvä esimerkki pakkotilateosta. Ihmishenki on luonnollisesti omaisuutta arvokkaampi etu.

Anteeksiantoperusteet

Oikeuttamisperuste poistaa teon oikeudenvastaisuuden. Anteeksiantoperuste saattaa sulkea pois tekijän syyllisyyden vaikka teko olisikin ollut oikeudenvastainen. Jos teko ei osoita tekijältä syyllisyyttä, anteeksiantoperuste poistaa teon moitittavuuden ja teko saattaa jäädä rankaisematta.

Pakkotila voi toimia anteeksiantoperusteena kun oikeudellisesti suojattu etu ei olekaan olennaisesti uhrattua etua tärkeämpi taikka vaara ei ollut välitön ja pakottava. Tekijä saattaa olla rangaistusvastuusta vapaa, ellei häneltä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista käyttäytymistä.

Luitko kaiken tämän jo ja vieläkin jatkat lukemista? Oletko vielä hereillä? Noniin, hienoa! Pidetään tuo aikaisempi mielessä ja siirrytään itse asian ytimeen – Rikosoikeuden näkökulmaa potilaan omavaraisuudesta lääkekannabikseensa

Potilasoikeuksiensa mukaisen diagnosoidun sairautensa oireiden itselääkitykseen potilaan itselleen parhaaksi katsomalla tavalla ei tulisi olla rangaistava rikos, eikä sitä ei tulisi ainakaan potilaan itsensä puolesta myöntää rikokseksi. Oikeustieteessä rikosoikeuden vapauttavia seikkoja ovat, tai ainakin tulisi olla, juuri tällaiset tilanteet joissa potilas joutuu pakkotilassa turvautumaan itseapuun omien oireidensa ja niitä aiheuttavien sairauksien hoitoon. Tilanteissa joissa potilas ei koe saavansa riittävää apua vastuussa olevalta hoitohenkilökunnalta tai heidän toiminnastaan vastuussa olevilta viranomaisilta.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista. (https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1992/19920785)

§6 Potilaan itsemääräämisoikeus:

”Potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Jos potilas kieltäytyy tietystä hoidosta tai hoitotoimenpiteestä, häntä on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla.”

Potilaalla siis on Suomen Lain mukaan itsemääräämisoikeus joka velvoittaa hoitohenkilökuntaa hoitamaan potilasta yhteisymmärryksessä lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla. Koska lääketieteessä on jo vahva konsensus siitä että kannabis auttaa merkittävällä tavalla krooniseen kipuun monessakin eri taudinkuvassa, voidaan tämä toivottu hoitomuoto ja lääke katsoa lääketieteellisesti hyväksyttäväksi. Suomalaiset viranomaiset eivät yksinään voi määritellä mikä on lääketieteellisesti hyväksyttyä ja mikä ei ole; sen tekee kansainvälinen lääketieteellinen kollektiivi jotain usein, sattuneesta syystä, johdetaan muualta kuin Suomesta.

Seuraavaksi kun potilas ei saakaan tätä lain hoitohenkilökunnalle velvoittamaa yhteisymmärrystä taudinkuvansa hoitoon ja järjestelmällisesti kaikki muutkin tästä suoraan vastuussa olevat yhteiskunnan tukipilarit aina ylilääkärin ja aluehallintoviranomaisien kautta sosiaali- ja terveysministeröön asti ovat laiminlyöneet potilaan tahdon saada haluamaansa lääketieteellisesti hyväksyttyä hoitoa, aivan kuten rikosoikeuden oikeuttamisperusteissa mainitaankin, että tällöin, tässätapauksessa potilas, joutuu pakkotilassa turvautumaan omavaraisuuteen lääkityksestään koska viranomaiset sekä vastuussa oleva hoitohenkilökunta eivät ole onnistuneet vastaamaan velvoitteisiinsa riittävällä tavalla. Tästä johtuen potilaan terveydentila on vaarassa ja hän yksinkertaisesti turvautuu pakkotilan perusteella hoitamaan itse itseään tuottamalla itse lääkkeensä jotka parhaiten sopivat hänen yksilöllisessä tilanteessaan.

Tällaisessa tilanteessa poliisin suorittamat kotietsinnät perustuvat jo hyvin hataraan tulkintaan heidän oman toimintansa laillisuudesta. Antti Laine kirjoitti jo vuonna 2014 Uusi Suomi -blogissaan (Korkein oikeus on ihmisoikeuksien puolella) korkeimman oikeuden ennakkopäätöksistä (KKO:2014:58 ja KKO:2014:57) seuraavaa:

“Korkein oikeus on kahdessa ennakkopäätöksessään (KKO:2014:58 ja KKO:2014:57) tutkinut huumausaineen käyttörikoksen perusteella suoritettavien kotietsintöjen laillisuutta. Yleisestä oikeuskäytännöstä poiketen korkein oikeus on ottanut huomioon myös pakkokeinolaissa säädetyn suhteellisuusperiaatteen (tekohetkellä voimassa olleessa pakkokeinolaissa 7. luvun 1 a §, nykyisessä laissa vastaava säädös on nostettu 1. luvun 2 §:ksi) ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan säädökset yksityiselämän kunnioituksesta.

Vaikka toisessa (KKO:2014:58) tapauksessa kotietsinnälle oli olemassa lain mukainen edellytys, on korkeimman oikeuden mukaan huumausaineen käyttörikos niin vähäinen teko, ettei suhteellisuusperiaatteen mukaan kotietsintää olisi pitänyt suorittaa.”

Korkein oikeus toteaa:

16. Kotietsinnän tekemistä harkittaessa on otettava huomioon myös pakkokeinojen käytössä pakkokeinolain 7 luvun 1 a §:n (402/1995) mukaan noudatettavasta suhteellisuusperiaatteesta johtuvat kotietsinnän toimittamisen rajoitukset. Tässä tapauksessa kysymys on ollut rikoksesta, jonka enimmäisrangaistus on kuusi kuukautta vankeutta ja josta käytännössä lähes poikkeuksetta määrätään rangaistukseksi lievä sakkorangaistus. Suhteellisuusperiaatteen merkitystä arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon, että kotietsintä rikkoo kotirauhaa, jonka suojaa turvaavat sekä perustuslain 10 § että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artikla.

20. – – Korkein oikeus katsoo mainitut seikat huomioon ottaen, että A:n asunnossa 21.9.2011 toimitettu kotietsintä ei ole ollut sillä tavoiteltuun päämäärään nähden järkevässä suhteessa kotietsinnän kotirauhan suojaamiselle aiheuttamiin haittoihin ja että se siten on ollut sovellettavan pakkokeinolain 7 luvun 1 a §:n (402/1995) kotietsinnälle asettamien rajoitusten vastainen.

Ja vaikka kotietsintä suoritettaisiinkin ja rikostutkinta aloitettaisiin, sitä ei ole perustelua edes tutkia huumausainerikoksena koska kannabiksen kasvattaminen ollaan säädetty rikoslaissa rangaistavaksi vain huumausainekäyttöön tarkoitettavana. Potilaan kasvattaessa kannabista pakkotilaansa vedoten diagnosoidun tautinsa oireiden hoitoon lääkkeenä, voidaan tuskin pitää huumausainerikoksena. Ja vaikka tulkinta voitaisiin tästä poliisin tai kotietsintäluvan myöntäneen käräjäoikeuden vetää, tässävaiheessa he ovat jo rikkoneet analogiakieltoa.

Toki he voivat vedota tietämättömyyteensä tilanteen todellisesta laidasta mutta varsinaisessa syyteharkinnassa tähän tietämättömyyteen ei voida enää esitutkintojen jälkeen vedota. Syyttäjän on osoitettava oikeudelle että potilas kasvatti kannabista ”käytettäväksi huumausaineena” (Rikoslaki, Luku 50, §1 Huumausainerikos) tai levittämistarkoituksessa. Ja koska länsimaisessa oikeuskäytännössä syytetty on aina syytön, ennenkuin toisin todistetaan, syyttäjän on hyvin kyseenalaista edes syyttää potilasta huumausainerikoksesta silloin kun hänellä ei ole mitään varsinaista todistetta kasvatuksen tarkoituksesta. Päinvastoin, hänellä on asianomaisena potilas jolla on diagnosoitu sairaus jonka hoitoon ollaan lääketieteen mukaan hyväksyttävästi määrätty kannabista.

Tällaisessa tilanteessa, ilman muuta näyttöä rikoksesta, syyttäjä ja tuomioistuin tuomitessaan tällaista potilasta huumausainerikoksesta, itseasiassa itse syyllistyvät virkarikokseen rikkoessaan analogiakieltoa ja epätäsmällisyyskieltoa lisäksi huomioonottamatta potilaan teon olosuhteisiin liittyvää pakkotilaa.

Tämän lisäksi oikeus ei myöskään tällöin ota huomioon suhtellisuusperiaatetta rikosoikeudessa; Rangaistuksen ei tulisi olla vakavampi kuin teko tai sen ei tulisi olla mittavampi kuin teosta aiheutunut vahinko. Tämä on erityisen painava peruste sikäli kun Suomi vahvisti sitoutumisensa tähän viimeksi allekirjoittamassaan YK:n erityisyleiskokouksen päätöslauselmassa 2016 (UNGASS 2016 ”Our joint commitment to effectively addressing and countering the world drug problem” / A/RES/S-30-1)

Tuomioistuimen tekemä oikea ratkaisu tällaisissa tilanteissa on aina lähtökohtaisesti se että, ellei syytteitä hylätä, ainakin valitaan potilaan, eli asianomaisen olosuhteisiin ja tehdyn lääkerikoksen vähäisyyteen vedoten, luopua rangaistusmenettelyistä. (Rikoslaki, Luku 50, §5 Toimenpiteistä luopuminen)