Murrosikäisen yhteiskuntamme sielunelämää

Murrosikäisen yhteiskuntamme sielunelämää

Advertisement

Raskaan työpäivän jälkeen nousin bussiin. Olen tätä rituaalia nyt harjoittanut jo toistakymmentä vuotta ja rutiini on tullut jo yhtä tutuksi kuin ilman sisään ja ulos hengittäminen. Siihen vaan tottuu. Uusi päivä tulee ja siinä se taas menee. Ei mitään uutta auringon alla. Eipä siinä sinällään ole mitään ihmeellistä. Olenkohan vihdoin aikuistunut vai vain kyynistynyt, mietin katsellessani tutun harmaan kaupungin maisemaa siinä vilisemässä jälleen kerran silmieni ohitse.

 

”Vittu mä oon kännissä” -kuuluu muutamien ilmeisen ala-ikäisten varsin kimeä-ääninen ja uhmakas puhe muun örvellyksen seasta. He horjuvat siitä käytävän ohi korostuneen humalaisen oloisena, innoissaan ja suorastaan ylpeinä saavutuksestaan. Pojat on selkeästi ensikertalaisia ja vasta aloittaneita valitsemallaan tiellä, tuumin. Ah. Onhan sentään perjantai. Onhan tämä tällöin ymmärrettävää?

 

Tämän jälkeen mietin omaa nuoruuttani; Vaikutinko aikoinani ihan samalta kaltaisilleni vanhemmille, ollessani humalassa? Olinhan ottanut ihan vastaavalla tavalla ensikännini joskus 15 vuotiaana puskan takana keskellä talvipakkasta ja siinä tuli varmaan törttöiltyä ihan vastaavalla tavalla, kunnes vasta vuoden parin jälkeen tulikin havahduttua siihen että ei ne pari kaljaa ajaneet minua käyttäytymään noin, vaan lähinnä ne ajatukset ja asenteet jotka oli jo valmiiksi annettu minulle kuinka kännissä käyttäydytään ja minä vain emuloin sitä miten humalassa ollaan sosiaalisessa ympäristössä ja miten viestitään muille että nyt olen kova jätkä kun olen humalassa. Kokemattomien ensikertalaisten oma psykologia, oli se tiedostettua tai tiedostamatonta, siis emuloi heille kerrottuja käyttäytymis- ja reaktiomalleja siitä mitä heidän (mukamas) tulee kokea tai miten heidän pitää olla sosiaalisessa ympäristössään tämän uuden, aikaisemmin tuntemattoman substanssin vaikutuksen alaisena.

 

Jossain vaiheessa nuorena aikuisena allekirjoittanutkin kokeili ensimmäistä kertaa kannabista. Tuo suuri tuntematon, mystinen, vihreä substanssi josta poliisikin kävi puhumassa yläasteella. Tuo katala porttihuume joka valistuksen mukaan johtaa psykoosiin, skitsofreniaan, passiivisuuteen ja todellisuudentajun hämärtymiseen.

 

Nuoren uhmakkuuden puuskassa ja itse itseni kruunaamana kovana jätkänä sitä sitten tuli otettua kavereilta henkoset ja hetken päästä mitään ei tapahtunutkaan. En luullut olevani lentokone enkä juuri huomannut mitään varsinaista minulle kuvailtua efektiä. Otin useamman henkosen ja hetken päästä tunsin kuinka kehoni rentoutui. Tietysti koska tunne oli minulle täysin uusi, suhtauduin siihen ensiksi hieman jopa pelokkaasti. ”Apua, nytkö vaivun skitsofreniaan tai psykoosiin? Mitä minulle on tapahtumassa?” Näitä paniikinomaisia ajatuksia alkoi tulvimaan mieleeni parilla ensimmäisellä kerralla joiden kanssa sain taistella hetken aikaa.

 

Havahduin kuitenkin huomaamaan että se syy miksi koin ahdistusta oli täysin sen varassa että kannabis tuntemattomana substanssina oli ahdistava. Se ei ollut ennalta-arvattaa eikä täysin omassa kontrollissani. Samalla tavalla kuin lapsena menin ensimmäistä kertaa vuoristorataan tai armeijassa hypättiin laskuvarjolla. Tärkeästi tämän lisänä oli vielä lisäämässä ahdistusta kaikki se suoranainen propaganda jolla minua oli lapsesta asti peloteltu. Ei, sanoin itselleni. Sängyn alla ei olekaan mörköä. Valehtelette. Minäpä vilkaisen ja nukun yöni siellä sängyn alla ihan siksi että tämä on minun oma elämäni. Vedin syvään henkeä. Huomasin ettei tässä ole mitään ihmeellistä ja kaikki hössöttävät koko jutusta suoranaisessa psykoosin vallassa. Siis etenkin ne jotka eivät ole koskaan edes koko kannabista nähneetkään. Aikuiset miehet ja naiset. Hengitin ulos. Mieleni oli levollinen, rentouduin ja jatkoin päivääni niinkuin normaalit ihmiset tekevät.

 

Ei ole ihmekkään että tälläisessä sosiaalisessa ilmapiirissä ja tälläisillä valmiiksi ohjelmoiduilla käyttäytymismalleilla ajetaan kannabista käyttäviä nuoria omaksumaan roolinsa yhteiskunnan ulkopuolella, laitapuolen kulkijoina ja hylkiöinä. Onneksi olin itse sen verran valveutunut että pystyin näkemään tämän lävitse. Kaikki eivät välttämättä ole.

 

Nyt Pohjois-Amerikassa valtiovalta ja sen kansat ovat alkaneet kasvamaan puberteetistaan täysi-ikäiseksi ja myöntämään sen tosiasian että uusi ei ole enää uutta vaan siinä ei oikeastaan ole mitään ihmeellistä. Samaan aikaan täällä kylmässä pohjolassa ollaan vielä kovin nuoria ja naiiveja. ”Vittu mä oon pilvessä”. Tämä on jotain uutta ja ihanaa ja kamalaa. Samaan aikaan valtamedian uutisoinnissa käytetään varoittavina esimerkkeinä niitä samoja ihmistyyppejä jotka me kaikki tiedetään. Niin. Juuri ne henkilöt jotka jokainen tiesi jolle se viina ei vaan sovi. Ne tyypit jotka aina pilasi illan omimalla sen boolimaljan ja sammumalla sen ääreen jo alkuillasta. Ja sitten ne kaverit jotka ensimmäisen tuopin jälkeen alkaa aukomaan päätään. Niin. Siis juuri tälläisien kavereiden takiako en voi aikuisena, itsenäisenä ja täyttä harkintavaltaa käyttävänä kansalaisena saada selkäkipuuni lievitystä?

 

Tämänlainen uutisointi ja poliittinen asenne on älyllistä epärehellisyyttä.

 

Wikipedia listaa älyllisestä epärehellisyydestä seuraavaa:

 

Älyllinen epärehellisyys on epärehellisyyttä ajattelussa tai kommunikoinnissa.

Esimerkiksi:

· Sellaisen näkökulman kannattamista, jonka itse tietää vääräksi tai harhaanjohtavaksi.

 

· Sellaisen asian puolesta puhumista, jota puhuja ei tiedä todeksi, ja jonka todenperäisyyttä ei ole vaivautunut tarpeellisessa määrin selvittämään.

 

· Tietoinen sellaisten asiaankuuluvien seikkojen kertomatta jättäminen, jotka tiedetään oleelliseksi.”

 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Älyllinen_epärehellisyys

Haluan kiinnittää lukijan huomion etenkin tuohon viittauksen toiseen kohtaan. Suomen kansakunta ja valtiovalta harrastaa älyllistä epärehellisyyttä koska he vieläkin kuvittelevat että sängyn alla on mörkö.

 

Niistä ajoista jolloin aktiivisesti poltin kannabista alkaa olemaan jo kymmenen vuotta. Se on nähty ja koettu. Alkoholia tosin nautein aina sillointällöin suurilta osin kohtuullisesti enkä sen enempää välittänyt koko kannabis -keskusteluaiheesta koska, itsekäs kun olin, se ei koskettanut omaa elämääni millään tavalla. Vaimoni sairastuessa tuo tarina sitten muuttuikin.

 

Nyt kuuntelen lääkärin moraalisaarnaa vaimolleni siitä miksi kannabis on niin huono kipulääke samalla kun se syöttää vaimolleni opiaatteja. Oopiumi-tohtori joka uskoo että sängyn alla on mörkö, ajattelin. ”Vittu mun täytyy olla varmaan vieläkin ihan pilvessä”.


Advertisement

Tietoa kirjoittajasta

Jätä kommentti

1 kommentti kirjoitukseen "Murrosikäisen yhteiskuntamme sielunelämää"

avatar
  Subscribe  
uusin vanhin eniten tykkäyksiä
Ilmoita
nuppu
Jäsen

erittäin hyvä kirjoitus! arkistojen aarteita

Kirjaudu Lohariin

Lohari-pisteet

Kirjaudu sisään nähdäksesi pistesaldosi.

Keskustelu

Tilaa ilmainen Lohari-uutiskirje!

Tilaa ilmainen Lohari-uutiskirje!

Saat kerran kuussa sähköpostia suoraan Loharilta, joissa kilpailuja, arvontoja sekä mielenkiintoista kannabis-asiaa!

Onneksi olkoon, uutiskirje on tilattu!