“Kannabisodysseia: polttaako vai eikö polttaa?” – Professori Lester Grinspoonin kannabisessee suomennettuna

Carl Saganin kannabisesseen suomentamisen jälkeen on paikallaan saattaa suomalaistenkin tietoisuuteen hänen hyvän ystävänsä professori Lester Grinspoonin oma kannabisessee. Lester Grinspoon on amerikkalainen kannabiksen esitaistelija, jonka työn ansiot kannabistutkimukselle ovat olleet lähes mittaamattomat. Hänen nykyinen The Uses of Marijuana -projektinsa (Marijuanan käyttötarkoitukset) kerää yhteen englanninkielisiä kannabisesseitä, joissa käyttäjät käyvät läpi kannabiksesta saamiaan kokemuksia. Alkuperäinen englanninkielinen essee löytyy osoitteesta: http://marijuana-uses.com/to-smoke-or-not-to-smoke-a-cannabis-odyssey/.

Kirjoittaja esittelee itsensä näin:
“Olen emeritusprofessori Harvard Medical Schoolin psykiatrian laitokselta. Olen tutkinut kannabista vuodesta 1967 ja olen julkaissut aiheesta kaksi kirjaa: Marijuana Reconsidered ilmestyi vuonna 1971 Harvardin yliopistopainolta, ja vuonna 1993 julkaisin yhteistyössä James B. Bakalarin kanssa kirjan Marijuana, the Forbidden Medicine (Yalen yliopistopaino; revisoitu uusintapainos 1997). Muut kirjoittamani kirjat ovat The Speed Culture: The Use and Abuse of Amphetamines in America, Cocaine: A Drug and its Social Evolution, Psychedelic Drugs Reconsidered sekä Psychedelic Reflections.”

Grinspoonin essee on monessa mielessä kantaaottavampi kuin Saganin kirjoitus, joka ilmestyi alun perin juuri Grinspoonin kirjassa Marijuana Reconsidered. Grinspoon käy esseessään mielenkiintoisesti läpi tiensä kannabisskeptikosta sen kiihkeäksi puolestapuhujaksi – mutta toisin kuin ehkä yleensä, tämän kehityskulun katalyyttinä ei ollut oma kokeilu, vaan puhdas tieteelliseen tietoon ja kirjallisuuteen tutustuminen! Vasta aiheesta kokopitkän tieteellisen julkaisun kirjoitettuaan Grinspoon perehtyi aiheeseen omakohtaisesti, mitä Grinspoon kuvailee yhdeksi elämänsä tärkeimmistä tapahtumista. Grinspoonin esseen ehkä mielenkiintoisin anti on sen kuvaus kannabiksen kolmannesta “pääkäyttötavasta” viihde- ja lääkekäytön lisäksi. Grinspoon kutsuu tätä kannabiksen vaikutustapaa tehostamiseksi (enhancement), pilven kyvyksi kiihdyttää käyttäjän ajattelua, luovuutta ja oivalluksia sekä lisätä erilaisista aktiviteeteista, kuten musiikin kuuntelusta, saatavaa nautintoa. Monet lukijat huomannevat, että juuri tämä tehostamisen kategoria vaikuttaisi käytännössä olevan Saganin esseen pääasiallinen kuvailun kohde, vaikka hän ei asiaa samalla tavalla sanoiksi puekaan.

Esseetekstin seasta löytyvät alaviitteet ovat tälläkin kertaa kääntäjän lisäämiä.

Kääntäjä toivottaa lukijoille antoisia lukuhetkiä.

Lester Grinspoon – Kannabisodysseia: polttaako vai eikö polttaa?

Jokaisella ajalla on omat hullutuksensa, ja mikäli Charles Mackay, 1800-luvun klassikkokirjan Extraordinary Popular Delusions and the Madness of Crowds [kutakuinkin ”Hämmästyttävät kansan harhaluulot ja joukkojen hulluudet”] kirjoittaja eläisi nykypäivänä, näkisi hän varmasti “kannabiskauhun” samanlaisena massahysterian ilmentymänä kuin tulppaanimania ja noitaoikeudenkäynnit omina aikoinaan. Uskoakseni olemme viimein tulossa käännepisteeseen omassa hysteriassamme, joka on tähän mennessä johtanut yli 12 miljoonan Yhdysvaltain kansalaisen pidätykseen. Uskon myös, että tulevien sukupolvien historioitsijat tulevat tätä aikakautta tutkiessaan tunnistamaan jälleen yhden ”joukkojen hulluuden”. Monet tämän sivun lukijoista ovat jo tulleet samaan päätelmään, mutta joillekin meistä tämä ymmärrys on tullut myöhemmin kuin olisimme toivoneet. Koska Uses of Marijuana -projektini tarkoituksena on ollut kannustaa käyttäjiä kirjoittamaan omista kannabikseen liittyvistä kokemuksistaan, on nähdäkseni paikallaan, että jaan itsekin oman tarinani ”kannabisvalaistumisestani” – tarinasta, joka kattaa tähän mennessä kolme vuosikymmentä.

Jokaisen henkilöhistoriassa on tiettyjä mullistavia tapahtumia, jotka muovaavat uudelleen henkilön jo vakiintuneita ajatuksia ja elämäntapoja. Kronologisessa järjestyksessä lueteltuna kolme neljästä omasta suurimmasta tapahtumastani ovat olleet päätökseni hakea lääketieteen opiskelijaksi, äärimmäisen hyväonninen vaimoni tapaaminen, sekä onni saada lapsia. Neljäs ja viimeinen oli sattuman kautta tapahtunut kohtaamiseni kannabiksen kanssa, mikä jakoi elämäni kahteen selvästi erilliseen aikakauteen: aika ennen ja jälkeen kannabiksen (poikani David käyttää näistä nimitystä BC, before cannabis, ja AD, after dope). Kannabis-ajanlaskuni alku sai sytykkeensä vuonna 1967, toimittaessani kirjaa skitsofreniasta. Saatuani omat osuuteni valmiiksi arvioin minulla olevan kahdesta kolmeen kuukautta aikaa muita töitä varten ennen kuin muut kirjoittajat saisivat omat kappaleensa valmiiksi. Koska olin tuohon aikaan syvästi huolissani siitä, että niin monet nuoret käyttivät hirvittävän vaarallista huumetta, kannabista, päätin laittaa ylimääräisen aikani hyötykäyttöön käymällä läpi kannabiksesta kirjoitettua lääketieteellistä kirjallisuutta, jotta voisin kirjoittaa mahdollisimman objektiivisen ja tieteellisesti pätevän artikkelin tämän aineen suuresta haitallisuudesta. Nuoriso ummisti korvansa hallituksemme varoituksilta, mutta ehkä edes jotkut ottaisivat onkeensa hyvin laaditusta ja kattavasta senhetkisen tiedon yleisesityksestä. Aloitin systemaattisen lääketieteellisen kirjallisuuden läpikäynnin kannabiksen niin fyysisestä kuin henkisestäkin myrkyllisyydestä. Tuohon aikaan en osannut edes kuvitella, että tähän päihteeseen voisi liittyä mitään muita ulottuvuuksia, jotka vaatisivat yhtä lailla tarkkaa tutkimusta.

Saatuani ensikosketuksen aihetta koskevaan kirjallisuuteen huomasin yllätyksekseni, että olin pakotettu vakavasti kyseenalaistamaan etukäteisolettamukseni kannabiksesta. Kun aloin ymmärtää, että aiemmat ”tietoni” olivat pitkälti rakentuneet niin vanhojen kuin uusienkin myyttien varaan, huomasin miten vähäisissä määrin tieteellinen ja lääkinnällinen koulutukseni olivat auttaneet minua suojautumaan tältä misinformaatiolta. En ollut ainoastaan joutunut disinformaatiokampanjan uhriksi, vaan lääketieteellisestä koulutuksestani johtuen myös yhdeksi sen äänitorvista. Koska uskoin, että minun tulisi jakaa tämä herännyt skeptisyyteni yhteiskunnan vakiintuneesta kannabiskäsityksestä, kirjoitin aiheesta pitkän artikkelin, joka julkaistiin sittemmin jo lopetetussa International Journal of Psychiatry-journaalissa; lyhyempi versio samaisesta artikkelista julkaistiin joulukuun 1969 Scientific American-tiedelehden kansikuvajuttuna. Näissä artikkeleissa kyseenalaistin sen äärimmäisen yleisen uskomuksen, että kannabis on erittäin haitallinen päihde, ja että tälle uskomukselle olisi löydettävissä painavat perustelut tieteellisestä kirjallisuudesta. Vaikka ensimmäinen artikkeli psykiatrisessa journaalissa herätti tuskin kenenkään huomiota, Scientific Americanin populäärimpi versio sai huomattavasti enemmän mielenkiintoa osakseen.

Viikon sisällä artikkelin ilmestymisestä Harvardin yliopistollisen kirjapainon apulaisjohtaja vieraili luonani ja ehdotti, että kirjoittaisin kokonaisen kirjan kannabiksesta. Ajatus kuulosti erittäin kiinnostavalta. Aihe olisi totisesti kirjan arvoinen ja saisin samalla syyn laajentaa tutkimustani tästä mielenkiintoisesta ja haitallisesta väärinkäsityksestä. Työhön ryhtymiselle oli kuitenkin toinenkin, ehkä vielä tärkeämpi syy. Yksi harvoista asioista, mikä 12-vuotiasta poikaani Dannya työssäni kiinnosti, oli kannabista koskeva tutkimukseni. Hänen sairautensa alkoi vuoden 1967 heinäkuussa, juuri samoihin aikoihin kun aloittelin alkuperäistä kannabistutkimustani. Hänellä diagnosoitiin akuutti lymfaattinen leukemia, ja hänen ennusteensa oli, kuten arvata saattaa, vakava. Hän oli sekä innoissaan että iloinen kun sai kuulla, että olin päättänyt kirjoittaa kokonaisen kirjan kannabiksesta.

Muutama viikko myöhemmin sain kuulla, että Harvardin yliopistollisen kirjapainon hallitus oli hylännyt kirjaehdotukseni liian kontroversiaalina. Olin ollut tätä ennen täysin tietämätön moisesta hallituksesta, jonka hyväksytettävänä jokainen kirjaehdotus kulkee. Mieleeni piirtyi kuva Rembrandtin maalauksesta ”Vaatturikillan mestarit”: joukko vakavailmeisiä, pitkähiuksisia miehiä istumassa pöydän äärellä, huokumassa varovaisuutta ja vanhoillisuutta. Olin pettynyt, vaikkakaan en järin yllättynyt, että he hylkäsivät ehdotukseni; tämä oli ensimmäinen kerta, kun koin akateemista vastustusta kyseistä tutkimuskohdettani kohtaan. Olisin halutessani kyennyt heti allekirjoittamaan julkaisusopimuksen kaupallisen kirjapainon kanssa, joka tarjosi kirjalleni myös akateemista kirjapainoa laajempaa levikkiä. Uskoin kuitenkin, että konservatiivinen ja maineikas kustantamo toisi enemmän uskottavuutta työlleni, joka tulisi mitä luultavimmin osoittautumaan kiistanalaiseksi. Kustantamon johtaja uskoi edelleen asiaansa ja oli vakuuttunut, että saisi ”mestarien” päät vielä kääntymään. Ja näin hän myös teki.

Projekti osoittautui huomattavasti työläämmäksi kuin olin arvellut. Huomasin, että pelkän tieteellisen tutkimuksen läpikäynti ei riittäisi. Koska niin suuri osa tätä päihdettä koskevasta väärästä informaatiosta ja myyteistä periytyi koreilevasta ranskalaisesta romantiikan ajan kirjallisuudesta, koin tehtäväkseni perehtyä yhtä lailla Théophile Gautierin, Charles Baudelairen ja muiden ”Hasiksensyöjien klubin” sekä Bayard Taylorin ja Fitz Hugh Ludlown kirjallisiin töihin. Oli kiehtovaa huomata, miten suuri osa kannabikseen liittyvästä mytologiasta, jota Yhdysvaltojen hallituskin julisti, oli peräisin näiltä kirjoittajilta. On vaikea kuvitella, että Harry Anslinger (Yhdysvaltojen ensimmäinen huumetsaari) olisi saanut innoituksen väitteisiinsä suoraan näiltä 1800-luvun kirjoittajilta, mutta selvästi ainakin osa heidän yliampuvista kuvauksistaan omista kannabiskokemuksistaan (jotka oli saatu yhdistämällä erittäin vilkas mielikuvitus ylenpalttisiin määrin hasista) löysi tiensä sata vuotta myöhemmin lähes sellaisenaan Harry Anslingerin ”opetuksiin”.

Tässä vaiheessa työtäni olin jo saanut selville, että kannabis ei ollut addiktoivaa sanan normaalissa, jokseenkin epämääräisessä merkityksessä, mutta itse eittämättä koukutuin sen yhä syvällisempään tutkimiseen. Olin lumoutunut siitä yhä kasvavasta ymmärryksestä, miten vähän oikeasti tiesinkään tästä päihteestä, ja vielä enemmän niistä lukuisista vääristä uskomuksista, joita olin aiemmin itsekin vakaumuksella puolustanut. Pian minulle kirkastuikin, että minut, kuten useimmat muutkin amerikkalaiset, oli aivopesty – että olin itsekin osa tätä massojen hulluutta. Ja mitä enemmän opin kannabiksesta, sitä enemmän se vaikutti kykenevältä antamaan käyttäjälleen elämyksiä, joiden kaltaisten kokeminen myös henkilökohtaisesti voisi olla hamassa tulevaisuudessa kiinnostavaa. Sillä välin tunsin itseni kuin tutkimusmatkailijaksi seilaamassa pitkin epätarkasti ja riittämättömästi kartoitettua valtamerta. Siinä missä aiemmat karttojen piirtäjät olivat löytäneet useita matalikkoja, en itse juurikaan törmännyt niihin; kun toiset löysivät hedelmättömiä tai vaarallisia autiosaaria, niitä itse lähestyessäni ne avautuivat minulle aina vain kiinnostavampina uusina mantereina. Mitä selvemmän näkymän niihin sain, sitä enemmän minua houkutteli rantautua ja lähteä niiden syövereihin käytännön tutkimusmatkalle. Muistutin itseäni kuitenkin matkani päämäärästä: tarkoitus oli vain kartoittaa karikkoja ja matalikkoja, ei lähteä samoilemaan kielletyille mantereille rikkauksien toivossa. Jo pitkään ennen kuin tein lopulta päätöksen rantautumisesta – yli vuosi Marijuana Reconsidered:in julkaisusta vuonna 1971 – minulle oli tullut vääjäämättömän selväksi, että vaikka kannabis ei ollutkaan täysin haitatonta, sen haitallisuus ei piillyt niinkään sen luontaisissa psykofarmakologisissa ominaisuuksissa, vaan väärien, mutta sitäkin vankempien harhaluulojemme sosiaalisissa ja lainopillisissa seuraamuksissa.

Marijuana Reconsidered:in julkaisun jälkeen minulta kysyttiin usein omista henkilökohtaisista kannabiskokemuksistani. Jotkut kysyjät olivat skeptisiä kuullessaan, etten ollut koskaan käyttänyt kannabista: ”Kirjoitit siis kirjan kannabiksesta vaikket ole koskaan edes kokeillut sitä!?” Tämä vastaus tietenkin sisälsi sen oletuksen, että kokemattomuuteni jollain tavalla mitätöisi asiantuntijuuteni. Puolustuksekseni turvauduinkin usein lausahdukseen ”kirjoitin myös kirjan skitsofreniasta, vaikken henkilökohtaisesti ole koskaan kokenut sitäkään.” Vasta joidenkin vuosien jälkeen ymmärsin, että tässä kokemattomuuteni kritiikissä oli osittainen perä. Varsinkin kirjan kirjoittamisen ja tutkimuksen loppuvaiheessa olin leikitellyt ajatuksella todella kokeilla kannabista, en siksi, että sen käytöllä olisin tuohon aikaan uskonut olevan työni kannalta hyödyllisiä vaikutuksia, vaan koska kannabiksen vaikutukset kuulostivat erittäin mielenkiintoisilta kokea myös itse. Päätin kuitenkin jättää tämän toistaiseksi väliin, koska pelkäsin kokeilun voivan vaikuttaa yritykseeni tuottaa mahdollisimman objektiivinen kannanotto. Tietenkin mitä pidemmälle työssäni etenin, sitä selvemmin huomasin, miten vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, olisi tuottaa täysin neutraali ja objektiivinen lopputuote. Mutta näin viisaimmaksi olla lisäämättä tähän hankaluuteen vielä sitä, että henkilökohtaisesti kokeilisin kannabista, vaikkakin houkutus näin tehdä kasvoi jatkuvasti mitä enemmän aiheeseen paneuduin.

Minulla oli toinenkin syy kannabiskokeiluni lykkäämiseen. Jos kirja nimittäin olisi menestyksekäs, saatoin odottaa kutsuja asiantuntijatodistajaksi lainsäädäntökomiteoihin ja oikeusistuimiin. Aavistin aivan oikein, että jotkut kuulustelijoistani tahtoisivat tietää, olenko koskaan itse käyttänyt kannabista, ja halusin tietenkin kyetä kiistämään tämän säilyttääkseni vaikutelman objektiivisudestani. Aluksi en pitänyt tätä kysymystä epäreiluna – nähdäkseni se ei eronnut sen ihmeemmin muista mahdolliseen asiantuntemukseeni liittyvistä kysymyksistä. Mutta huomasin hyvin nopeasti, että tämän kysymyksen esittäjä, oli tämä sitten lainsäätäjä, lakimies, tuomari tai mediapersoona, oli lähes aina vihamielinen sitä ajatusta kohtaan, ettei kannabis välttämättä ollutkaan niin haitallista kuin he uskoivat. Aikaa myöten kävikin hyvin selväksi, että kysymystä ei suinkaan esitetty vilpittömässä mielessä, henkilökohtaisen kannabistuntemukseni kontekstualisoimiseksi ja kartoittamiseksi, vaan pikemminkin siinä toivossa, että vastatessani myöntävästi menettäisin todistuksineni kaiken uskottavuuteni. Yli vuosi kirjan julkaisun jälkeen olin jälleen todistajana lainsäädäntökomitean edessä, kun eräs senaattori, joka oli jo aiemmin ilmaissut vihamielisyytensä aihetta kohtaan, kysyi: ”Tohtori, oletteko käyttänyt koskaan kannabista?” Mahdollisesti siitä syystä, että olin jo valmiiksi tympääntynyt hänen aiempiin vihamielisiin ja ivallisella äänensävyllä esitettyihin kysymyksiinsä, vastasin: ”Arvon Herra Senaattori, vastaan kysymykseenne mielelläni, kunhan kerrotte ensin itse, pidättekö minua enemmän vai vähemmän uskottavana todistajana vastattuani myöntävästi.” Senaattori vastauksestani selvästi kimpaantuneena kertoi minun olevan nenäkäs, ja poistui huoneesta. Tuona hetkenä päätin, että aika oli vihdoin tullut.

Myöhemmin tuolla viikolla vaimoni Betsy ja minä menimme Cambridgeen eräisiin juhliin, missä tiesimme joidenkin vieraiden polttavan kannabista. Siitä lähtien, kun arvostelu Marijuana Reconsider:ista oli ilmestynyt New York Book Review:n etusivulla (otsikolla ”Doupeinta tavaraa pilvestä tähän mennessä”), ihmiset olivat auliisti tarjonneet meille kannabista. Mutta me, usein hieman anteeksipyytelevinä, olimme joutuneet kieltäytymään tarjouksesta. Ne vieraat, jotka olivat tietoisia aiemmasta pidättyväisyydestämme, yllättyivät kuullessaan, että liittyisimme tänä iltana heidän seuraansa. Otimme ensimmäiset henkosemme varovaisesti, kuten kannabisnoviisien kuuluukin. Nopeasti tämän jälkeen ensimmäinen ja ainoa epämukava kannabiskokemukseni alkoi. Sauhuava jointti kiersi pienessä ringissä ja jokainen imi vuorollaan suuria ja äänekkäitä tuprautuksia, joita pidimme keuhkoissamme joitain sekunteja. Yksi kerrallaan muut ilmoittivat saaneensa tarpeekseen ja kieltäytyivät enemmistä savuista; he olivat pilvessä, tai ainakin väittivät niin. Kysyin Betsyltä, tunsiko hän mitään.

”En sitten mitään!”
”En minäkään.”

Olimme molemmat pettyneitä. Olimme odottaneet tätä hetkeä jo muutamia vuosia. Itse olin odottanut kokemukselta todella paljon ja varautunut tämän hienoisesti muuntuneen tajunnantilan suomiin maagisiin mahdollisuuksiin – ja nyt en tuntenut mitään! Aloinkin pohtia, voisiko tässä tosiaan olla kaikki mitä kannabiksella on tarjottavanaan? Olinko tosiaan uskonut täysin naiivisti kannabisharrastajien kertomukset, samoin kuin olin uskonut aiemmin Harry Anslingerin ja hänen jälkeläistensä totuuskomission minulle syöttämän pajunköyden ja propagandan? Saattoiko tosiaan olla niin, että olin kolmen vuoden tutkimuksen tuloksena onnistunut ainoastaan heilauttamaan herkkäuskoisen näkemykseni yhdestä ääripäästä toiseen? Pian pettymykseni muuttuikin havaittavaksi ahdistuneisuudeksi. Oliko mahdollista, että olin käyttänyt koko tämän aikani jonkinlaisen erittäin voimakkaan placebo-efektin tutkimiseen? Eikö tällöin sellaisen kirjan kirjoittaja, joka ottaa lähtökohdakseen sen, että kannabis on todellinen päihde, olisi suoranainen huijari? Yritin rauhoitella itseäni. Muistutin itseäni, kuten olin lukijoilleni kirjassanikin lukuisat kerrat tehnyt, että monet – elleivät jopa useimmat – ihmiset eivät pääse pilveen ensimmäistä kertaa kannabista käyttäessään.

Jonkin aikaa tuon illan jälkeen uskoin ahdistukseni johtuneen äkillisestä itsevarmuuden menettämisestä, mikä johtui siitä kauhistuttavasta ja järkkymättömästä päähänpistosta, että kolmen vuoden kovan työn jälkeen olin ollut täydellisen väärässä ja että tämän työn tuloksena olin vieläpä johtanut lukemattomia muita täysin harhaan – ajatus, joka eittämättä saisi kenet tahansa ahdistumaan. Ajallisesti ja kokemuksellisesti paljon myöhemmin kuitenkin ymmärsin, että tämä selitys äkilliselle ahdistukselleni tuskin oli oikea. Vasta vuosia myöhemmin kannabista poltellessani oivalsin, että olin hyvinkin saattanut päästä tuona iltana pilveen, joka kuitenkin toteutui lähinnä kuumotuksen muodossa – jotain, mitä en ollut ensipilveltäni odottanut. Tämä ei suinkaan ollut mahdotonta, sillä pieni osa ihmisistä kokee kannabista ensi kertaa kokeillessaan ahdistuksenomaisia tuntemuksia. On jopa ihmisiä, jotka ahdistuvat aina kannabista käyttäessään. Jamaikan rastafarien keskuudessa näitä henkilöitä pidetään hienoisesti poikkeavina, mutta heidän tilanteensa kuitataan ymmärtäväisellä lausahduksella ”hänellä ei vain ole ganjapäätä!”

Minun ganjapäässäni ei sen sijaan ollut vikaa, sillä suunnilleen viikon päästä polttelimme jälleen kannabista, mutta niin Betsy kuin minäkään emme huomanneet mitään pilveen viittaavaa muutosta tajunnantilassamme. Tällä kertaa en onneksi ollut laisinkaan ahdistunut – lähinnä vain pettynyt. Lopulta kolmannella yrityksellämme pääsimme viimein pilveen. Ymmärrys tämän kynnyksen viimeinkin ylittämisestä saapui vähitellen. Ensimmäinen asia, minkä huomasin jo muutamien minuuttien sisällä polttamisesta, oli huoneessa soinut musiikki, ”Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band”. Tämä levy ei suinkaan ollut minulle uusi tuttavuus, kuuluihan se sentään lapsieni lempilevyihin, joiden sointi jatkuvasti täytti kotimme Beatlesin, Grateful Deadin ja muiden tuon ajan suosittujen rokkibändien tuotannolla. Lapseni olivat jatkuvasti yllyttäneet minua ”lemppaamaan klassiset levyni ja kokeilemaan rokin kuuntelua”. Rokin kuulemisen välttäminen olisikin ollut mahdotonta heidän vielä kasvaessaan, kuten oli muillekin sukupolveni vanhemmille. Tuona iltana kuitenkin todella kuuntelin sitä. Tuntui kuin rytmi olisi imeytynyt korviini – koin aivan uudenlaisen musiikillisen elämyksen! Täysin uudenlaiset musiikilliset näköalat avautuivat minulle tuona iltana, ja olen jatkanut noihin uusiin maisemiin tutustumista näihin päiviin saakka poikieni avustuksella. Vuosi tämän kokemukseni jälkeen sain eräällä illallisella jopa mahdollisuuden kertoa tarinani John Lennonille ja Yoko Onolle itselleen. (Minun oli määrä toimia seuraavana päivänä asiantuntijatodistajana Maahanmuutto- ja kansalaisuusviraston kuulemisissa, jotka oikeusministeri John Mitchell oli junaillut saadakseen heidät karkotettua maasta kannabissyytteiden vuoksi heidän ryhdyttyään Vietnamin sodan vastaisiin toimiin.) Kerroin Johnille tästä kokemuksestani ja kuinka kannabis vaikutti tekevän minulle mahdolliseksi ”kuulla” hänen musiikkinsa ensi kertaa samaan tapaan kuin Allen Ginsberg oli raportoinut ”nähneensä” ensi kertaa Cézannen taiteen poltettuaan tarkoituksella kannabista ennen astumistaan Modernin taiteen museoon. John vastasikin oitis, että olin kokenut ainoastaan yhden puolen kannabiksen mahdollisista vaikutuksista mitä tulee musiikkiin, ja että hänen mukaansa pilvi voi suuresti helpottaa myös musiikin säveltämistä ja soittamista sen kuulemisen lisäksi.

Seuraavassa muistikuvassani tuolta pilviseltä illalta Betsy ja minä sekä eräs toinen pariskunta olimme seisomassa keittiössä kehässä, napsien vuoron perään haukkuja Napoleon-leivoksesta. Joukkio oli suuren hilpeyden vallassa, sillä jokainen puraisu siirsi leivoksen tahmeaa sisusta ulospäin, uhaten tippua hetkenä minä hyvänsä lattialle. Se tuntui suorastaan kapinalliselta tavalta syödä Napoleon-leivosta. Kaikkein mieleenpainuvin osa keittiökokemuksesta oli itse leivoksen maku. Kukaan meistä ”ei ollut eläissään” syönyt niin hyvää Napoleon-leivosta! ”Mary, mistä ihmeestä löysit näin loistavia leivoksia?” ”Olen kyllä syönyt saman paikan Napoleoneja ennenkin, mutta ne eivät ole ikinä maistuneet tältä!” Vähitellen aloin ymmärtää, että jotain epätavallista oli tapahtumassa. Voisiko olla, että olimme viimein ensimmäistä kertaa pilvessä?

Ajoimme kotiin erittäin varovaisesti. Itse asiassa yksi kotimatkalla tekemistäni havainnoista oli, miten rauhalliseksi minä, yleensä moottoritien vasenta kaistaa paahtava kuski, koin oloni oikealla kaistalla muiden autojen viuhuessa ohitseni. Kotiin saapuminen vaikutti kestävän erittäin kauan. Ei sillä, että meillä olisi ollut kiire – matka oli oikein miellyttävä. Aika tuntui kuluvan vieläkin hitaammin kotiin saapumisemme ja yöpuulle käymisen välisenä aikana, mutta kun pääsimme pehkuihin, tiesimme varmuudella, että olimme vihdoin päässeet kannabispilveen. Tuo ilta ja yö merkitsi ensimmäistä vaihetta kannabiksen jälkeisellä aikakaudellani, ja jälleen uutta kehitysaskelta kannabissivistykseni tiellä, mitä tuli tämän erikoislaatuisen tajusteen moniin käyttötapoihin.

Olin 44-vuotias vuonna 1972, jolloin koin edellä kuvatun ensipilveni. Koska olen kokenut kannabiksen niin käytännölliseksi ja suotuisaksi, olen käyttänyt sitä siitä lähtien. Olen käyttänyt sitä niin viihteellisesti, lääkinnällisesti kuin tehostamaan tiettyjä kykyjä. Lähes kaikki tietävät kannabiksen viihteellisestä arvosta ja yhä kasvavat määrät ihmisiä tutustuvat sen lääkinnälliseen potentiaaliin, mutta lähinnä harjaantuneet käyttäjät antavat arvoa kaikille niille muille tavoille, joilla se voi olla käyttäjälleen hyödyllistä. Nämä hyödyt ovat olleet kohdallani niin häkellyttäviä, etten voi kuin pohtia, miten erilaiselta elämäni näyttäisi, jos olisin alkanut käyttää sitä jo nuorempana. Koska se on osoittautunut niin hyödylliseksi tehdessäni joitain tärkeitä päätöksiä ja johtopäätöksiä, on houkuttelevaa ajatella, että kannabis olisi voinut auttaa minua välttämään joitain ”ennen kannabista”-aikakauden huonoja päätöksiä. Itse asiassa, aina kun minulla on nykyään tärkeitä ongelmia ratkottavana tai suuria päätöksiä tehtävänä, hyödynnän poikkeuksetta mahdollisuutta ajatella asiat läpi yhtä lailla pilvessä kuin ”maan pinnallakin”.

On mahdotonta kuvailla täydessä laajuudessa kaikkia niitä asioita, joita kannabis auttaa minua arvostamaan, pohtimaan ja oivaltamaan. Haluaisin kuitenkin jakaa joitain vähemmän henkilökohtaisia tapauksia. Voisin kertoa esimerkiksi surkeimmasta ammatinvalinnallisesta päätöksestä, minkä olen ikinä tehnyt, nimittäin päätöksestäni hakea opiskelijaksi Bostonin Psykoanalyyttiseen instituuttiin. Aloitin valtavat määrät aikaa ja rahaa vieneet opiskeluni vuonna 1960, ja valmistuin seitsemän vuotta myöhemmin. Vaikka minulle kehittyikin opintojeni aikana terve epäilys tiettyjä psykoanalyyttisen teorian puolia kohtaan, tämä ei vähentänyt innokkuuttani viimein aloittaa potilaiden psykoanalyyttistä hoitamista vuonna 1967 – sattumoisin samana vuonna, jona aloin tutkia kannabista. Vasta 1970-luvun puolivälin tienoilla orastava epäilykseni psykoanalyysin terapeuttisesta tehokkuudesta alkoi saada epämukavat mittasuhteet. Kannabis toimi tämän epämukavuuteni katalysoijana. Niinä iltoina, joina poltan kannabista, se kutsuu minut muiden asioiden muassa arvioimaan uudelleen päivän mittaan saatuja ideoita, sattuneita tapahtumia ja keskusteluja. Potilaitteni kanssa käymäni keskustelut muodostavat luonnollisesti osan näistä tapahtumista. Tämä kannabiksen innoittama mielensisäinen arviointiprosessi on lähes aina itsekriittinen ja useimmiten hyvinkin ankara. Tämä itsekritiikki tuntuukin selittämättömästi tapahtuvan normaalia reflektiota laajemmalla skaalalla erilaisia parametreja. Psykoterapiapotilaani, jotka istuivat minua vastapäätä ja joilla oli mahdollisuus suoraan katsekontaktiin ja vapaaseen sanalliseen vuorovaikutukseen, vaikuttivat aina edistyvän ongelmiensa ratkaisemisessa paremmin kuin psykoanalyysipotilaani. Olinkin yleisesti ottaen tyytyväinen työhöni ensiksi mainittujen kanssa, kun taas sohvalla makaavien psykoanalyysipotilaitteni vähäisen edistyksen suhteen tunneskaalani vaihteli alun kärsimättömyydestä suoranaiseen tyytymättömyyteen saakka. On päivänselvää, että näiden pilvisten itsereflektiosessioiden kasautumisen tuloksena päädyin lopulta vuonna 1980 siihen tulokseen, etten ottaisi enää yhtäkään uutta psykoanalyysipotilasta. Tästä päätöksestä seurannut eroaminen Bostonin Psykoanalyyttisestä instituutista oli minulle erittäin vaikeaa, vähän kuin avioero yli vuosikymmenen avioliiton jälkeen. Mutta olen varma, että eroaminen oli ainoa tapa sekä päästä eroon tuosta alati kasvavasta epämukavuuden tunteesta että oikaista nyt selvästi virheenä pitämäni päätös. Jotkut entisistä psykoanalyytikkokollegoistani saattavat ehkä uskoa (monien muiden asioiden ohella), että olen yksinkertaisesti vain vaihtanut osallisuuteni uskomastani makro-delusionaalisesta systeemistä immersioon sen vastakkaisesta mikro-versiosta. Tästä mahdollisuudesta huolimatta olen kannabikselle velkaa sen avun, jonka se minulle antoi saavuttaessani viimein sen mielen selkeyden, jonka eittämättä tarvitsin tehdäkseni tämän vaikean päätöksen.

Kannabista voi käyttää myös katalyyttinä täysin uudenlaisille ajatuskuluille. Tottuneet kannabiksen käyttäjät tietävät, että sen vaikutuksen alaisena uudenlaiset ajatukset soljuvat vuolaammin kuin normaalisti. He myös ymmärtävät, että jotkin näistä ajatuksista ovat hyviä ja toiset huonompia; näiden välinen erottelu tapahtuu parhaiten maan pinnalla. Kun mielessä ei ole valmiiksi mitään erityistä ajateltavaa, ideat syntyvät satunnaisesti tai läheisinä tai kaukaisina assosiaatioina esimerkiksi keskustelujen, lukemisen tai näköhavaintojen pohjalta. Silloin tällöin onkin kannattavaa kokeilla jonkin tietyn ongelman ratkaisemista pilvessä. Annan tässä yhteydessä erään esimerkin. Vuonna 1980 ollessani Amerikan psykiatrisen liiton (American Psychiatric Association, APA) tieteellisen ohjelman puheenjohtaja, innovoin ja toimitin kolme ensimmäistä numeroa järkälemäistä Annual Review of Psychiatry-vuosijulkaisua, jota APA edelleen julkaisee. Huomattuaan miten paljon rahaa kyseinen vuosijulkaisu APA:lle tuotti, psykiatrian laitoksemme johtaja pyysi minua laittamaan ”ajattelumyssyni” päähän ja keksimään keino täydentää Harvardin psykiatrian laitoksen alati pienenevää budjettia. Otin pyynnön todesta ja poltin jo samana iltana hatsit nimenomaisena tarkoituksenani keksiä keinoja parantaa laitoksemme taloudellista tilaa. Muutaman päivän päästä dekaanin työhuoneessa päätimme, että tuona iltana saamani idea toteutettaisiin: alkaisimme julkaista kuukausittaista tieteellistä mielenterveystlehtistä. Ensimmäinen editio The Harvard Mental Health Letter:iä ilmestyi heinäkuussa 1984 ja se osoittautuikin pian huomattavan menestyksekkääksi ja arvostetuksi mielenterveyttä käsitteleväksi julkaisuksi – ja vakaaksi tulonlähteeksi Harvardin lääketieteellisen tiedekunnan psykiatrian laitokselle. Olisiko kyseinen ajatus tullut minulle yhtä helposti myös ilman kannabista? Ehkä.

Tässä maassa jo kolme vuosikymmentä ilmeisen loputtomana vellovassa kannabiskeskustelussa on puhuttu tai kirjoitettu erittäin vähän kannabiksen monista käyttötavoista. Ylivoimaisesti suurin osa rahoituksesta, tutkimuksesta, poliittisesta toiminnasta ja lainsäädännöstä on keskittynyt kysymykseen kannabiksen haitallisuudesta. Tässä 65-vuotisessa debatissa, jossa on vasta viime vuosina otettu kiihtyvällä tahdilla huomioon kannabiksen hyödyt ja turvallisuus lääkkeenä, ei ole koskaan oltu kiinnostuneita sen ei-lääkinnällisestä käytöstä. Keskustelu on aina keskittynyt siihen, kuinka haitallista kannabis on ja miten yhteiskunnan pitäisi suhtautua haittoihin, joita se väitetysti aiheuttaa. On arvioitu, että 76 miljoonaa amerikkalaista on joskus käyttänyt kannabista ja että yli 10 miljoonaa käyttää sitä säännöllisesti. Nämä henkilöt käyttävät sitä huolimatta riskeistä, jotka vaihtelevat häpäisemisestä vankeusrangaistukseen. Sen jälkeen, kun aloitin kannabistutkimukseni, 12 miljoonaa tämän maan kansalaista on pidätetty kannabikseen liittyvistä rikkeistä. Vuosittaiset kannabispidätykset lisääntyvät edelleen, ja vuonna 2000 yli 734 000 ihmistä pidätettiin kannabikseen liittyen, 88 prosenttia syytettyinä hallussapidosta. Koska valtiovalta hyväksyy huumausainerikoksissa pidätetyn omaisuuden takavarikoinnin, monet ovat menettäneet arvo-omaisuuttaan autoista koteihin. Useimpien on ryhdyttävä kalliisiin oikeustoimiin puolustautuakseen ja useat ovat lusimassa tai tulevat lusimaan aikaansa vankilassa. Ellemme ole valmiita uskomaan, että kaikki nämä ihmiset ovat kontrolloimattoman ”kannabismanian” ja -riippuvuuden vallassa, on tultava siihen johtopäätökseen, että he pitävät jotain aspektia pilvikokemuksessaan erityisen viehättävänä ja käytännöllisenä. Ja siltikään näistä vaikutuksista ei juurikaan tehdä avointa tutkimusta lääkekäyttöä lukuun ottamatta. Ja jopa lääkekäytön tapauksessa hallitus ja viranomaiset haluavat tukahduttaa keskustelun, kuten terveysministeriön johtaja vuonna 1992 lopettaessaan valtion ainoan laillisen lääkekannabisohjelman, peläten että ”jos syntyy mielikuva, että terveysministeriö jakaa kannabista kansalaisille, voisivat ihmiset saada käsityksen, että aine ei välttämättä olekaan niin hirveää…se antaa väärän signaalin.” Valtiovalta onkin aivan viime aikoihin saakka kieltäytynyt tunnustamasta, että kannabiksella voisi olla minkäänlaista arvoa edes lääkekäytössä – vaikka miljoonat kansalaiset ovatkin omakohtaisen kokemuksen kautta huomanneet, että kannabiksella on toisaalta suuri määrä erilaisia heille arvokkaita käyttötarkoituksia, ja että sen terveyshaitat heille ovat samalla minimaalisia.

Tämä suuri kannabiksenkäyttäjien joukko on oma alakulttuurinsa, joka sai tässä maassa syntynsä 1960-luvulla. Kolme vuosikymmentä sitten kyseinen joukko oli avoin, äänekäs, aktiivinen ja kantaaottava niin yliopistokampuksilla kuin niiden ulkopuolellakin. Tänä päivänä se on hiljainen ja suureksi osaksi maan alla, koska useimmat käyttäjät eivät hyvin ymmärrettävästi halua tehdä itsestään numeroa ja tulla käytöstään syytetyiksi. Heillä on enemmän kuin vain laki vastassaan. Virtsanäytteet ovat nykyään arkipäivää korporatiivisessa Amerikassa; positiivinen testitulos voi jo vähimmilläänkin johtaa käynteihin ”huumehoidoissa” ja pahimmillaan työn menettämiseen, uran tuhoutumiseen ja jopa vangitsemiseen. Käyttäjät ovat erittäin tietoisia tästä miinakentästä, ja useimmat löytävätkin tavat luovia sen läpi. Huomattavasti laaja-alaisempaa ja tietyssä mielessä haitallisempaa on kuitenkin kannabiksen käyttöön liittyvä stigmatisaatio. Nuoret eivät yleensä tätä kohtaa, ainakaan ystäviensä joukossa. Mutta kun he kasvavat vanhemmiksi ja siirtyvät yhä vastuullisempiin ja näkyvämpiin asemiin, he tulevat huomattavasti varovaisemmiksi. Useat uskovat, luultavasti aivan oikein, että työtoverit pitäisivät heitä poikkeavina, jos tietäisivät heidän käytöstään. Media puolestaan lietsoo tätä stigmatisaatiota luomalla ja ylläpitämällä mielikuvaa ”pössypäistä” nuorina, takkuisina, epäsiisteinä luusereina tai epäsäädyllisinä, vastuuttomina ja sosiaalisesti marginaalisena ryhmänä hedonisteja, jotka käyttävät kannabista ainoastaan löhöilyyn ja bilettämiseen. Yksi tärkeimmistä syistä raivokkaaseen kannabiksen vastustamiseen onkin pelko, että kannabis jotenkin saastuttaisi keskiluokkaisen yhteisön ”pössypää-kulttuurilla”.

Ei toki käy kiistäminen, etteivätkö monet – ja erityisesti nuoret – käyttäisi kannabista pääasiallisesti ”bilettämiseen ja hengailuun” samalla tavalla kuin huomattavasti useammat käyttävät olutta. Ja useimmat sitä käyttämättömät, ennen kuin saavat tietää sen lääkinnällisistä sovellutuksista, usein uskovatkin, että juhliminen ja hauskanpito määrittelevät kannabiksen käytännöllisyyden rajat. Tämä stereotypia on erittäin voimallinen, ja reaktiot hämmästyksestä raivoon tuntuvat kohtaavan sitä, joka uskaltaa mainita, että tällä ”bilepäihteellä” voisi olla lääkinnällistä tai muutakaan käyttöä. Ihmiset, jotka uskaltautuvat todistamaan kannabiksen hyödyllisyyden puolesta, riskeeraavat pilkatuksi tulemisen eräänlaisina keskenkasvuisina hippeinä. Näiden asiaintilain vallitessa ei olekaan yllättävää, että useimmat kannabista käyttävät ihmiset pysyvät kotiensa suojissa, joko yksin tai toisten samanmielisten kanssa.

On valitettavaa, että ne, jotka omakohtaisen kokemuksen perusteella ovat tietoisia kannabiksen hyödyllisyydestä, ovat niin haluttomia kertomaan siitä avoimesti. Uskoakseni tälle maalle olisi hyväksi, jos useammat liike-elämässä, akateemisessa ympäristössä ja asiantuntijatehtävissä työskentelevät ihmiset olisivat tunnettuja kannabiksen käyttäjiä. Valtiovalta on kyennyt ylläpitämään sortavia ja alistavia menettelytapojaan johtuen pitkälti siitä yleisestä harhaluulosta, että kannabiksen polttajat olisivat joko vastuuttomia ja sosiaalisesti marginaalissa eläviä ihmisiä tai vaihtoehtoisesti nuoria, jotka vain ”kokeilevat”, oppivat läksynsä ja jättävät aineen kaiken käytön. Tuo valhe valitettavasti vain jatkaa pinttymistään, kun sen valheeksi tuntevat pitävät suunsa kiinni. On tullut aika antaa totuuden kuulua. Aivan samoin kuin homojen ja lesbojen tuleminen kaapista on suuresti vähentänyt maassamme homofobiaa, kannabista käyttävien menestyvien ihmisten tuleminen ulos ”kaapeistaan” tulisi huomattavasti vähentämään kannabinofobiaa.

Kovin monet hyvin tunnetut ihmiset eivät ole tunnettuja kannabiksen käytöstään. Jokunen poliitikko on käräytetty heidän vihollistensa toimesta (eräskin väitti, ”ettei ollut vetänyt henkeen”), ja jotkut jo päätetyt poliittiset nimitykset ovat peruuntuneet, kun henkilön kannabiksen käyttö on tullut ilmi. Silloin tällöin elokuvatähtiä, muusikkoja tai ammattiurheilijoita pidätetään hallussapidosta. Allen Ginsbergiä ja jokusta suosittua muusikkoa tai beat- ja hippiliikkeen vaikuttajaa lukuun ottamatta hyvin harvat julkisuuden henkilöt ovat omaehtoisesti myöntäneet käyttönsä. Yhtä tunnettua tiedemiestä, fyysikko Richard Feynmania lukuun ottamatta akateemikot ovat olleet äärimmäisen varovaisia. Feynman voitti rohkealla ulostulollaan säännöllisestä kannabiksen käytöstään monien kunnioituksen, mutta sai päälleen myös monien vihan. Ulos tulemisen pelko ei luonnollisestikaan ole vailla pohjaa. Niin pitkään kuin nykyinen stereotyyppinen mielikuva kannabiksesta ja sen vaikutuksista vallitsee, jokainen käyttönsä tunnustava riskeeraa käytännössä oman uskottavuutensa. Yleisenä harhaluulona kun on, ettei kannabiksen käyttäjiä voi pitää täysikasvuisina, vakavasti otettavina, vastuullisina ja uskottavina. Kuitenkin juuri he, jotka sitä käyttävät, kykenevät todella opettamaan muille, miten hyödyllistä se voikaan olla.

Vielä jokin aika sitten ajateltiin yleisesti, että kaikki kannabiksen käyttö on ainoastaan ”viihdekäyttöä”. Näin oli eittämättä silloin, kun kirjoitin Marijuana Reconsidered:in. Siinä ollut luku kannabiksesta lääkkeenä (”The Place of Cannabis and Medicine”) koskikin lähinnä menneisyyttä (1800-luku ja 1900-luvun alku) ja mahdollisia potentiaalisia käyttötapoja; tuohon aikaan avointa lääkekäyttöä ei ollut ja piilossa tapahtunutkin käyttö oli vähäistä. Nykyään tuhannet ja taas tuhannet käyttävät kannabista lääkinnällisesti. Tämän joukon alati kasvaessa kasvaa myös niiden ihmisten joukko, jotka ymmärtävät, miten suotuisaa sen käyttö onkaan. Nyt 74 prosenttia amerikkalaisista uskoo, että kannabiksen lääkekäytön pitäisi olla luvallista – todella harvat olivat tätä mieltä vuonna 1971. Tällä hetkellä on yleisesti vallalla ajatus, että kannabiksen käyttöä on kahta eri laatua: viihde- ja lääkekäyttöä. Mutta tosiasiassa monet käyttötavat eivät sovi näihin pääkategorioihin ilman kategorioiden määritelmien laajentamista täysin käyttökelvottomiksi. Näihin kategorioihin mahtumattomat käyttötavat muodostavat nähdäkseni kolmannen kategorian, joka on huomattavasti monipuolisempi ja jota on erittäin vaikea nimetä tarkasti. Tämä kategoria sisältää niinkin erityyppiset käyttötavat kuin erilaisista aktiviteeteista (aterioinnista seksiin) saatavan mielihyvän lisääminen, kohonnut kyky ymmärtää musiikkia ja taidetta, sekä eri tavat joilla se vaikuttaisi katalysoivan uusia ideoita, oivalluksia ja luovuutta – vain muutamia nimetäkseni. Lisäksi tämän kategorian äärilaidat, jotka ovat melko epätarkat, limittyvät osittain sekä lääkinnällisen että viihteellisen käytön kanssa. Tästä huolimatta ylivoimaisesti suurin osa näistä käyttötarkoituksista voidaan luokitella tähän laajaan mutta omalaatuiseen kolmanteen kategoriaan, jota kutsun tehostamiseksi (enhancement). Tämä käyttötapojen luokka jää yleisesti ottaen kaikkein vähimmälle huomiolle ja ymmärrykselle ei-käyttäjien taholta. Täysin ennenkuulumatonta ei ole sekään, että kannabista käyttävät tai käyttäneet henkilötkään eivät ole tietoisia joistain, tai jopa useimmista kannabiksen tehostavista mahdollisuuksista.

Yksi kannabiksen käyttöluokista, joita on jo tutkittu, on sen suuri lääkinnällinen potentiaali. Koska tälläkään hetkellä aiheesta ei ole olemassa systemaattista kliinistä kirjallisuutta, pyysimme James B. Bakalarin kanssa potilaita jakamaan omia kokemuksiaan kannabiksen lääkinnällisistä käyttötarkoituksista kirjaamme Marijuana, the Forbidden Medicine (”Marijuana, kielletty lääke”; Yale University Press, 1993/1997) varten. Täydensimme näitä anekdoottisia potilaskertomuksia omilla kliinisillä kokemuksillamme ja lääketieteellisestä kirjallisuudesta löytyvillä tiedoilla. Anekdoottinen todistusaineisto ei tietenkään ole yhtä todistusvoimaista kuin kaksoissokkokokeellisista ja kontrolloiduista placebo-kokeista saatava aineisto, mikä on moderni lääketieteellinen metodi uudenlaisten lääkkeiden turvallisuuden ja tehokkuuden mittaamiseen. Kunhan tällaisella metodilla tehdyt tutkimukset vain tulevat käyttöömme, pääsemme ehkä tarkemmin pohtimaan kannabiksen mahdollista kliinistä käyttökelpoisuutta. Tällä hetkellä on kuitenkin erittäin epätodennäköistä, että tulevaisuuden tutkimukset tulisivat suuresti kiistämään sitä käytännön kokemuksista saatua tietoa, että kannabis on sekä huomattavan monikäyttöinen että huomattavan epätoksinen lääkeaine.

Tarkoitukseni on noudattaa pitkälti samaa formaattia Uses of Marijuana-projektissani (www.marijuana-uses.com). Tarkoitukseni on valottaa kannabiksen monia mahdollisia käyttötapoja kirjallisten selostusten ja joidenkin omien huomioitteni kautta. Toivon nykykäyttäjien kirjoitusten pohjalta syntyvän näin ensiluokkainen ja helposti ymmärrettävä lähde tämän monipuolisen tajusteen erilaisista käyttötavoista. Jotkut kirjoittajista tulevat esiin omilla nimillään, toiset taas pysyvät yllä jo mainituista syistä anonyymeinä. Tästä huolimatta pyrin tuomaan jokaisesta kirjoittajasta esiin tiettyjä taustatietoja, jotta heidän kertomuksensa voidaan kontekstualisoida mielekkäästi. Toisin kuin lääkinnällisestä käytöstä saatu data, joka tullaan ajan myötä vääjäämättä pukemaan tieteellisyyden kaapuun, tehostamisen alle lankeavat käyttötavat tullevat aina pysymään anekdoottisten raporttien tasolla; on epätodennäköistä, että esimerkiksi kannabiksen seksistä saatavan nautinnon tehostamista tullaan koskaan tieteellisesti tutkimaan kaksoissokkokokeellisesti. Tästä huolimatta, mikäli tämä etnografinen metodi osoittautuu toimivaksi, projektin pitäisi saada melko hyvin kuvattua kannabiksen käytön monipuolisuus ja arvo nyky-yhteiskunnassa. Näin tehdessämme me kannabiksen käyttäjät voimme lisäksi antaa oman pienen panoksemme kannabinofobian, tuon yhden aikamme haitallisimmista kansan hullutuksista, kukistamiseksi.

Tämän projektin jatkuessa Betsy ja minä alamme vähitellen siirtyä tutustumaan uuteen kannabiksen laajoista arvokkaista käyttötarkoituksista; olemme saaneet todeta sen olevan käytännöllinen vääjäämättömän ikääntymisemme hyväksymisessä, mukaan lukien väistämättömät fyysiset ja henkiset kivut ja säryt, vajavaisuudet ja menetykset. Kannabis myös tehostaa kiitollisuuttamme niitä jäljellä olevia eläkepäiviämme kohtaan, joina voimme vielä nauttia lapsiemme, lapsenlapsiemme ja ystäviemme tapaamisesta, kirjallisuudesta, musiikista ja matkustelusta sekä päivittäisistä kävelyretkistämme New Englandin metsiköissä. Mahdollisesti vielä tärkeämmin se auttaa meitä ymmärtämään Robert Browningin viisaat sanat:

”Vanhene kanssani, sillä paras on vasta tulossa…”