“Jokainen meistä on ihmislajiamme edustava tutkimusmatkailija, ja suurin hyvä, jonka kykenemme yksilöinä lajillemme tuottamaan, on uusien ajatusten tuominen takaisin matkoiltamme – sillä maailma on vaarantunut hyvien ajatusten puutteesta. Maailmamme on kriisissä tietoisuuden puutteen vuoksi.”
– Terence McKenna
Terence McKenna (1946-2000) oli yhdysvaltalainen kirjailija, moderni shamaani ja ihmismielen tutkimusmatkailija. Tämä psykonauttisen kirjallisuuden uranuurtaja puhui ja kirjoitti ahkerasti muuntuneista tajunnantiloista ja niitä tuottavista päihteistä/tajusteista, ja näin ollen myös kannabis kuului hänen vakiopuheenaiheisiinsa. McKenna oli ja on edelleen melko kiistelty hahmo, sillä vaikka monet hänen näkemyksistään ja kirjoituksistaan perustuvat suurimmaksi osaksi vankkaan tutkimustietoon (kuten tämäkin artikkeli), monet hänen esoteerisimmista teorioistaan ovat huomattavan villejä, eivätkä siten aina ole herättäneet erityistä luottamusta hänen vähemmän uskaliaitakaan ajatuksiaan kohtaan. McKennaa on kuitenkin syystä ylistetty erittäin monipuoliseksi, luovaksi ja oivaltavaksi ajattelijaksi.
Nyt käännetty McKennan kannabista käsittelevä essee on peräisin hänen kirjastaan ”Food of the Gods: The Search for the Original Tree of Knowledge” (Bantam Books, 1992; s. 150–166). Koska McKennan kirjoitus on ajoittain jokseenkin pitkäpiimäinen, kääntäjä kehottaa kiireisiä ja kannabiksen kulttuurihistoriasta vähemmän kiinnostuneita lukijoita tutustumaan eritoten kappaleisiin ”Hasis”, ”Kannabis kulttuurillisena tyylinä”, ”Kehittyvät päihdeasenteet” ja ”Kannabis 1900-luvulla”. Näissä kappaleissa McKenna käy läpi eurooppalaista päihteiden käytön historiaa, päihteiden mahdollista vaikutusta kulloistenkin kulttuurien taiteelliseen ja sosiaaliseen ulosantiin sekä suomii nykyisiä epäkypsiä länsimaisia päihdeasenteita. Varsinkin kappale “Kehittyvät päihdeasenteet” tiivistää melko hyvin, mikä nykyisessä päihdekulttuurissamme pahiten mättää.
McKenna käyttää kirjoituksessaan lisäksi alistaja- ja kumppanuusyhteiskuntien (dominator and partnership culture) käsitteitä. Nämä alun perin amerikkalaisen kulttuurihistorioitsija Riane Eislerin kirjassaan “Malja ja miekka” lanseeraamat termit kuvaavat käytännössä sitä, millaisille moraalisille ja kulttuurisille perusteille erilaiset yhteisöt ja yhteiskunnat rakentuvat: alistajakulttuureille on tyypillistä äärimmäisen tarkka sosiaalinen hierarkisointi ylempiin ja alempiin sosiaaliryhmiin, jäsentensä tekosien tiukka vahtiminen sekä yleinen väkivallan ihannointi – vastaavasti kumppanuudellisissa kulttuureissa ja yhteisöissä jäsenten välisiä arvohierarkioita ei juuri ole, itsensä ilmaisu on vapaampaa ja väkivallan sijaan nostetaan jalustalle rauhanomaisemmat ja luovemmat arvot. Näiden kahden vastapoolin keskinäistä kamppailua voi mitä suurimmassa määrin seurata myös nykypäivänä: esimerkiksi George Lakoff (mm. kirjassaan “Don’t Think of an Elephant!”), joka tutkii Yhdysvaltojen poliittisen kentän syvää kahtiajakautuneisuutta, käyttää näistä kahdesta kulttuurisesta perusjakolinjasta termejä “ankaran vanhemman moraali”, joka on erityisen ominaista nykypäivän republikaaneille, sekä “hoivaavan vanhemman moraali”, jonka pohjalta useimmat demokraatit jäsentävät maailmaansa.
Käännöksestä löytyvät sitaatit Fitz Hugh Ludlow‘n teoksesta ”Hashiksenkäyttäjä” on otettu Ville-Juhani Sutisen tuoreesta käännöksestä (Savukeidas, 2008). Muuten käännös on täysin allekirjoittaneen käsialaa.
Kääntäjä toivottaa lukijoille antoisia lukuhetkiä seuraavan sitaatin hengessä:
“Jos emme me, kuka sitten? Jos ei nyt, niin milloin?”
Haaveilevien runonpunojien laulu: kannabis ja kulttuuri
Yksikään kasvi ei ole ollut yhtäjaksoisesti pidempään osa ihmisperhettä kuin hamppu. Hampun siemeniä ja jäänteitä muinaisista köysistä on löytynyt monista euraasialaisista asuinpaikoista kaikkein varhaisimmista arkeologisista kerrostumista. Kannabis, joka on kotoperäinen Keski-Aasian sydänmaiden asukki, on levinnyt ympäri maapallon ihmisen ansiosta. Se saapui Afrikkaan erittäin aikaisessa vaiheessa, ja kylmänkestävät lajikkeet vaelsivat muinaisten ihmisyhteisöjen mukana maakantaan yli Uuteen maailmaan. Tästä levinneisyydestään ja ilmastollisesta mukautumiskyvystään johtuen kannabis on vaikuttanut merkittävästi ihmiskunnan moninaisiin sosiaalisiin muotoihin ja kulttuurillisiin minäkuviin. Kun hamppukasvin hartsia kerätään tahmeiksi mustiksi palloiksi, sen vaikutukset ovat syötynä teholtaan verrattavissa hallusinogeeneihin. Tätä on klassinen hasis.
Ne tuhannet nimet, joilla kannabis sadoissa kielissämme tunnetaan, kertovat sen kulttuurihistoriallisen arvon lisäksi myös sen voimasta liikuttaa runollisen sielumme kielellisiä kykyjä. Vuoteen 685 eaa. ajoitetussa assyrialaisessa kirjeessä se saa nimen kunubu; sata vuotta myöhemmin siihen viitataan kannapuna, mistä myös kreikan ja latinan cannabis-sana lienee peräisin. Se on bangia, bengiä ja bbnjia; ganjaa, gangikaa ja gangaa. Japanilaisten asa on daggaa Afrikan khoikhoille. Se on keifiä, keefiä, kerpiä ja ma:ta.
Amerikkalainen slangisanasto yksinään sisältää käsittämättömän määrän nimiä kannabikselle. Jo ennen vuotta 1940 ja sen tulemista osaksi valkoista valtavirtakulttuuria, kannabis tunnettiin muiden muassa sanoilla muggles, mooter, reefer, greefa, griffo, Mary Warner, Mary Weaver, Mary Jane, Indian hay, loco weed, love weed, joy smoke, giggle smoke, bambalacha, mohasky, mu ja moocah. Tällaiset termit olivat kokemuksellisesti orientoituneen alaluokan hilpeää vihreää jumalatarta palvovan uskonnon mantroja.
Hasis
Hasis on useita tuhansia vuosia vanha keksintö, joskaan ei ole täysin selvää, missä vaiheessa ihmiset tarkalleen alkoivat kerätä ja rikastaa kannabishartsia. Kannabiksen polttaminen – kaikkein nopein ja tehokkain tapa sen vaikutusten kokemiseksi – saavutti Euroopan melko myöhään. Itse asiassa päihdykkeiden polttaminen ilmiönä saapui Eurooppaan vasta Kolumbuksen toisen Amerikan-matkan ja tupakan mukana.
Tämä on sangen merkittävää: ihmisille tärkeä ja ominainen käyttäytymismalli oli täysin tuntematon Euroopassa vielä suhteelliseen hiljattain. Voisi jopa sanoa, että eurooppalaiset vaikuttivat yleisesti ottaen vastahakoisilta innovatiivisten päihteiden käyttötapojen kehittämistä kohtaan. Esimerkiksi peräruiske, yksi mahdollisista tavoista saattaa vahvoja kasviuutteita elimistöön, kehitettiin niin ikään Uudessa maailmassa, Amazonin sademetsien luonnonkumin tuntevien intiaanien keskuudessa. Peräruiskeen kehittäminen mahdollisti sellaistenkin kasvien vaikutusten kokeilun, jotka jättivät syömällä toivomisen varaa joko vaikutustensa tai makunsa puolesta.
Ei ole mahdollista varmuudella sanoa milloin kannabista ensimmäisen kerran poltettiin tai edes sitä, kuuluiko polttaminen joskus myös Vanhan maailman kulttuuriseen perintöön, mikä sittemmin unohdettiin ja saatiin takaisin vasta espanjalaisten valloittajien tuontitavarana. Sillä vaikka polttaminen oli tuntematonta kreikkalaisille ja roomalaisille, saattoi se olla esihistoriallisena aikana Vanhassakin maailmassa hyvin yleistä. Arkeologiset kaivaukset Thaimaan Non Nak Thassa ovat tuottaneet 15 000 vuoden ikäisiä hautalöytöjä, joissa eläinten luiden jäänteistä on havaittavissa kasvimateriaalin polttamisen jälkiä niiden ontoissa sisuksissa. Intiassa kaikkein suosituin kannabiksen polttoväline on tähän päivään saakka ollut chillum, yksinkertainen puinen, keraaminen tai kivinen putki, joka täytetään hasiksella tai tupakalla. Debatti käy kiihkeänä siitä, kuinka kauan chillumeita on Intiassa tarkalleen ottaen käytetty, mutta harvinaisen selvää ainakin on, että metodi on huomattavan tehokas.
Skyytit
Skyytit, Keski-Aasiasta Itä-Eurooppaan vuoden 700 eaa. paikkeilla saapunut muinainen paimentolaiskansa, toivat kannabiksenkäytön eurooppalaisten tietoisuuteen. Herodotos kuvailee heidän ennenkuulumatonta päihtymistapaansa eräänlaiseksi saunateltaksi:
”Heidän maassaan (Skyytia) kasvaa eräänlainen hamppukasvi, joka on hyvin pellavan kaltainen sen pituutta ja paksuutta lukuun ottamatta; näiden suhteen hamppu on huomattavasti erinomaisempi, sillä se kasvaa niin itsestään kuin viljelemälläkin… Kun skyytit sitten ovat keränneet tämän hampun siemeniä, he kömpivät näiden [saunatelttojen] alle ja asettavat siemenet punaisena hohkaaville kiville; tästä syntyvä savu tuottaa sellaista höyryä, jota ei kreikkalainen höyrykylpy kykene ylittämään. Skyytit, tämän höyryn liikuttamina, huutavat ääneen.”
Muualla Herodotos kommentoi toista skyyttien samankaltaista tapaa:
”[Skyytit] tuntevat muitakin puita, jotka tuottavat erikoislaatuisia hedelmiä. Näitä hedelmiä he yhteen kokoontuessaan heittävät sytyttämiinsä nuotioihin ja istuutuvat kehään näiden nuotioiden ääreen; ja hengittämällä tämän tuleen heitetyn hedelmän tuottamia kaasuja ja tuoksuja he päihtyvät kuten kreikkalaiset päihtyvät viinistä; ja mitä enemmän hedelmiä nuotioon paiskataan, sitä päihtyneemmiksi he tulevat, kunnes he yltyvät tanssimaan ja laulamaan.”
Nämä otteet Herodotokselta tekevät selväksi, että vaikka skyytit olivatkin tehneet sen nerokkaan keksinnön, että kannabiksen tehokkain nautintomuoto oli sen polttaminen, he eivät kuitenkaan olleet keksineet polttaa sitä piipuissa tai chillumeissa! Myös kreikkalainen kasvitieteilijä Dioskorides kuvaili aikanaan kannabista, mutta tehokkaiden polttamistapojen puuttuessa se ei levinnyt syvemmin eurooppalaiseen tai amerikkalaiseen kulttuuriin.
Intia ja Kiina
Kiinalaisen tradition mukaan hampunviljely alkoi jo 2700-luvulla eaa., kun keisari Shennong keksi viljellä hamppua kuiduksi. Vuoden 220 jaa. aikoihin lääkäri Hoa-Tho suosittikin viiniin liuotettua hamppua käytettäväksi puudutusaineena:
”Tietyn ajanjakson päästä tai kuun lopussa potilas huomaa, että on parantunut huomaamatta lainkaan operaatiosta johtunutta kipua.”
Kannabista käytettiin ja pidettiin Intiassa suuresti voimallisena hengellisenä kasvina jo vuosisatoja ennen kuin sitä alettiin polttaa. Niin ikään oopiumia vaikutettaisiin käytetyn satoja vuosia ennen kuin sen polttamisesta seuraavat vaikutukset keksittiin. Dokumentoitua tietoa kannabiksesta Intiassa ei ole mahdollista saada ennen vuotta 1000 eaa., mutta siihen mennessä se tunnettiin jo hyvin lääkkeenä. Kannabiksen varhaisimmissa intialaisissa lääketieteellisissä tekstikokoelmissa saamista monista nimistä päätellen sen toiminta euforianttina ymmärrettiin niin ikään erinomaisesti. Yleinen ymmärtämys kannabiksen ominaisuuksista kasvoi hyvin hitaasti, eikä tietämyksen voida olettaa olleen yleisesti levinnyttä ennen 900-luvun tienoota jaa. – siis vain joitain vuosisatoja ennen muslimien invaasiota hindulaiseen Intiaan. Kannabis yhdistettiin uskonnollisuuden esoteeriseen, ja siten salattuun, puoleen niin islamilaisessa kuin hindulaisessakin perinteessä. Esoteerinen hengellisyys, sadhujen joogiset harjoitteet ja tuonpuoleisen todellisuuden suoran kokemisen korostaminen ovatkin vain joitain aspekteja kannabista kohtaan osoitetusta kunnioituksesta Intiassa. J. Campbell Oman, 1800-luvun lopulla elänyt intialaisen kansanviisauden tutkija, kirjoittaa:
”Voisi olla mielenkiintoista ja filosofisen tutkimuksen arvoista pyrkiä selvittämään näiden voimakkaiden narkoottisten aineiden vaikutusta niitä tavanomaisesti käyttävien kiertelevien munkkien mieleen ja kehoon. On nimittäin selvää, että nämä hampusta saatavat päihdykkeet, jotka on tunnettu Idässä ammoisista ajoista lähtien, ovat mitä enimmissä määrin vastuussa joistain Idän monista villeistä ja unenomaisista näyistä.”
Kannabis kulttuurillisena tyylinä
Oman sivuaa tässä erittäin mielenkiintoista tematiikkaa: missä määrin kokonaisen kulttuurin elämäntapa ja tyyli voisivat olla jonkin psykoaktiivisen kasvin tai päihteen innoittamien asenteiden tai olettamuksien tuottamia? On nimittäin varmasti perää siinä ajatuksessa, että mogulihallitsijoiden aikaisen Delhin tai 900-luvun Isfahanin arkkitehtoniset tyylit ja muotoilulliset motiivit ovat jollain lailla johdettuja tai saaneet innoituksensa hasiksen antamista näyistä. Toisaalta siinä ajatuksessa, että alkoholi olisi kanavoinut feodaalisen Euroopan sosiaalisten muotojen ja kulttuurillisen itsekuvan kehitystä, on varmasti niin ikään puolensa. Esteettiset käsitykset ja tyylit ovat osoituksia niin yhteiskunnan tasosta kuin siitä ymmärryksestä ja tietoisuudesta, joille se antaa hyväksyntänsä. Jokaisella ihmisen kasvisuhteella on taipumus korostaa tiettyjä sille ominaisia aspekteja ja toisaalta heikentää toisia.
Tyylin ylitsepursuavuus ja esteettisesti huoliteltu ulkonäkö ovat yleensä raskaasti hyljeksittyjä käyttäytymismalleja alistajakulttuurien käytännönläheisestä mielenlaadusta katsoen. Alistajakulttuureilla, joilla ei ole lainkaan elävää perinnettä sellaisten kasvien käytöstä, jotka purkavat ihmisten sosiaalista ehdollistumista, tällainen ylitsevuotavainen tyylin ilmaiseminen nähdään yleensä naisten etuoikeutena. Sen sijaan miesten, jotka kohdistavat huomionsa tällaisiin seikkoihin, oletetaan olevan homoseksuaaleja – toisin sanoen he eivät seuraa kulloisenkin alistajakulttuurin laajasti hyväksyttyjä miehisen käytöksen malleja. Kannabiksen nousun mukanaan tuoma miesten pitkien hiusten yleistyminen 1960-luvun Yhdysvalloissa on malliesimerkki näennäisen feminiinisten arvojen noususta rajoja purkavan kasvin käytön seurauksena. Se hysteerinen reaktio, jonka tällainen vähäpätöinen muutos ihmisten käyttäytymisessä sai aikaan, toi esiin sen epävarmuuden ja vaarantuneisuuden tunteen, minkä miesego tuntee kokiessaan minkäänlaisen kumppanuusmalliin liittyvän toimintatavan nostavan päätään takaisin ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen.
Tässä kontekstissa onkin mielenkiintoista huomata, että kannabista esiintyy luonnossa niin uros- kuin naaraspuolisena. Kuitenkin vain naaraspuolisen kasvin tunnistaminen, hoivaaminen ja suvunjatkaminen ovat sen psykoaktiivisesta vaikutuksesta kiinnostuneen kasvattajan tärkeimpänä huolenaiheena. Tämä johtuu siitä, että ainoastaan naaraspuolinen kannabiskasvi tuottaa käyttökelpoista hartsia. Urospuoliset kasvit, sen lisäksi, että ne eivät tuota hartsia, myös vaarantavat siitepölyllään naaraspuolisten kasvien hartsintuotannon: kun naaraskukinto hedelmöittyy, se lakkaa myös tuottamasta kallisarvoista hartsia. Onkin siis hauska yhteensattuma, että toisaalta kannabiksesta saatavat subjektiiviset vaikutukset ja toisaalta kaikki kasviin liittyvä huolenpito, joka hartsin kehittymiseen vaaditaan, yhtyvät korostamaan arvoja, jotka keskittyvät naisellisuuden arvostamiseen ja suojelemiseen.
Kaikista maapallon ympäri levittäytyneistä päihdyttävistä kasveista, jotka tukevat alkuperäisiin kumppanuusyhteiskuntamalleihin liittyviä sosiaalisia arvoja ja aistisuhteita, kannabis jää kakkoseksi vain sienille. Kuinka muuten olisi mahdollista selittää se armoton vaino kannabiksen käyttöä kohtaan, vaikka kaiken todistusaineiston mukaan kannabis kuulu kaikista ikinä käytetyistä päihdykkeistä ihmiselle kaikkein suotuisimpiin? Sen sosiaaliset seuraamukset ovat häviävän pieniä verrattuna alkoholiin. Kannabis on kirosana alistajakulttuurille, koska se saa ihmiset epäehdollistumaan ja kytkeytymään irti aiemmin tunnustetuista arvoista. Sen alitajuisen psykedeelisestä vaikutuksesta johtuen kannabis elämäntapana asettaa ihmisen intuitiiviseen yhteyteen vähemmän tavoiteorientoituneisiin ja kilpailullisiin käytösmalleihin. Näistä syistä johtuen kannabis ei ole tervetullut päihde moderniin kilpailuyhteiskuntaan, kun taas esimerkiksi teollistuneen kulttuurin arvojärjestelmää vahvistavan kahvin käyttöön jopa kannustetaan. Kannabiksen käyttö taas yhdistetään – sinänsä aivan oikein – harhaoppiseksi ja syvän petolliseksi miehisen ylivallan ja luokittelevan hierarkian arvoille ja arvovallalle. Kannabiksen laillistaminen on tästä syystä erittäin monimutkainen kysymys, sillä sen laillistaminen tarkoittaa samalla sellaisen sosiaalisen tekijän legitimoimista, joka saattaa korjata tai jopa muokata ego-dominantteja arvoja.
Kannabiksen laillistaminen ja verottaminen loisi verokannan, joka voisi auttaa paikkaamaan valtion alijäämää. Tämän sijaan jatkamme kuitenkin miljoonien ja miljardien haaskaamista kannabiksen hävittämiseen – käytäntö, joka luo epäluuloa sekä pysyvän rikollisen luokan niissä yhteisöissä, jotka ovat yhteiskunnassamme muuten kaikkein lainkuuliaisimpia.
Kuten mainittua, yhteiskunnan halveksunta kannabiksenkäyttäjää kohtaan on pelkkää heikosti naamioitua halveksuntaa yhteisöllisiä arvoja ja naiseutta vastaan. Kuinka muuten olisi selitettävissä median tarve loputtomasti halveerata 1960-luvun psykedeelien käyttöä ja valtavirrasta poikkeavia sosiaalisia kokeita? Hippien aikanaan vallanpitäjissä herättämä pelko muuttuu ymmärrettäväksi sen idean valossa, että vallanpitäjät haastoi hallitsematon sukupuolettoman ja kumppanuudellisen ajattelutavan purkaus, joka perustui ihmisten suuresti alentuneelle omahyväisyydelle ja itsekeskeisyydelle.
Klassinen kannabis
Roomalainen luonnonhistorioitsija Plinius (23-79 jaa.) toistaa katkelman Demokritoksen teoksesta, jossa mainitaan kasvi nimeltään thalassaegle tai potamaugis, jota monet tutkijat pitävät viittauksena kannabikseen:
“Juomana nautittuna se saa aikaan deliriumin, joka tuottaa mitä ihmeellisimpiä unenomaisia näkyjä. Theangelis, hänen mukaansa, kasvaa Libanus-vuorella Syyriassa, Kreetalla Dikte-vuorijonon tietämillä, Babyloniassa ja Susassa Persiassa. Siitä tehty uute välittää persialaisille maageille ennustamisen kykyjä. Niin ikään gelotofyllis, joka kasvaa Baktriassa ja Borystheneen (=nyk. Dnepr) rantapenkereillä. Yhdessä viinin ja mirhan kanssa nautittuna kaikenlaiset näynomaiset muodot, jotka tekevät itsensä tiettäviksi, saavat käyttäjässään aikaan mitä kohtuuttominta naurua.”
Dioskorides, joka kirjoitti ensimmäisellä vuosisadalla jaa., antoi kannabiksesta erinomaisen kuvauksen ja kertoi sen käytöstä lääkkeenä ja köysien raaka-aineena, mutta ei mainitse sanallakaan sen päihdyttäviä vaikutuksia. Koska sekä ilmasto-olot että islam suosivat hampun kasvatusta Lähi-idässä ja arabimaailmassa alkoholiin nähden, kannabiksesta tuli monille ensisijainen päihdyke. Tämä mieltymys hasista ja kannabista kohtaan oli jo Profeetan aikana ikivanhaa, mikä selittää hyvin sitä, miksi alkoholi on muslimeille eksplisiittisesti kiellettyä, kun taas hasiksen käytöstä käydään jatkuvaa teologista vääntöä. Vuoteen 950 mennessä hasiksen käyttö ja väärinkäyttö olivat kyllin yleisesti levinneitä saadakseen merkittävän roolin ajan kirjallisuudessa. Alla oleva katkelma, jossa alistajayhteiskunnan asenteet kannabista kohtaan tiivistyvät täydellisesti, on yksi varhaisimmista kuvauksista tähän kasviin liittyvästä riippuvaisesta käytöksestä:
”Eräs muslimisaarnaaja oli kerran moskeijassa ‘bengin’ käyttöä vastaan saarnatessaan niin antautunut tästä päihdyttävästä ja unettavasta kasvista meuhkaamiselleen, että pieni nyssykkä tätä kiellettyä päihdettä, joka hänet niin usein alisti valtaansa, pääsi tipahtamaan hänen rintataskustaan keskelle yleisöä. Saarnaaja huudahtikin tähän heti ilmeenkään värähtämättä: ’Siinä näette tämän vihollisen, demonin, josta olen teille kertonut! Sanojeni voima on saanut sen karkumatkalle, mutta olkaa varuillanne, ettei se minusta poistuttuaan heittäytyisi päällenne ja ottaisi teitä valtaanne!’ Kukaan ei uskaltanut koskea nyssykkään. Saarnan jälkeen tämä hurmahenkinen sofisti otti ‘benginsä’ takaisin haltuunsa.”
Kuten tarinasta voimme huomata, monoteistin ego kykenee mitä ihmeellisimpiin itsepetoksen osoituksiin.
Kannabis ja tarinan kieli
Kannabis on erittäin monikäyttöinen kasvi: metsästäjä-keräilijät huomasivat hyvin pian sen sopivuuden niin lankojen punontaan kuin köysien raaka-aineeksi. Mutta toisin kuin muut punontaan käytettävät kasvit – Keski-Aasian pellava ja chambira Amazonilla – kannabis on myös psykoaktiivista. Tässä kontekstissa onkin erittäin mielenkiintoista huomata, että englannin kielessä puheenparsiin liittyvät sanonnat ovat usein peräisin juuri köysistön punontaa kuvaavista ilmaisuista. Juttua punotaan (”weave a story”), sattumaa keritään auki (”unravel an incident”) ja tarinaa kehrätään (”spin a yarn”). Seuraamme tarinan punaista lankaa (”follow the thread of a story”) ja parsimme kokoon tekosyitä (”stitch together an excuse”). Valeet luodaan eheästä kankaasta (”made from whole cloth”) ja todellisuus on loputonta kultapunosta (”golden braid”). Voisiko tämä sanastollinen samankaltaisuus heijastaa ikivanhaa yhteyttä päihdyttävän hamppukasvin ja niiden älyllisten prosessien välillä, joiden avulla punomisen ja tarinankerronnan taito aikoinaan keksittiin? Esittäisin, että näin voi hyvinkin olla. Kannabis oli luultavin kandidaatti kasviksi, joka syrjäytti edeltään Lähi-idän vanhempien kulttuurien pyhät psilosybiinisienet. Vaikka tämä siirtymä sienistä kannabikseen tapahtui jo ammoisina aikoina, sen perintö näkyy nykyaikana siinä, että kannabis yhdistetään kumppanuusyhteiskunnan tyyleihin. Näin ollen kannabiksen lisääntyvä käyttö vedalaisessa yhteiskunnassa ja myöhemmin islamilaisessa maailmassa saattoi hyvinkin hidastaa alistaja-arvojen nousua. Vähintäänkin se antoi sysäyksen paikallisille toisinajattelijoille, kuten hindulaisuuden shaivalaisille ja islamin suufeille, jotka eivät lainkaan salailleet turvautumistaan kannabikseen uskonnollisen inspiraation lähteenä – mikä oli molemmissa tapauksissa vieläpä korostetun feminiininen.
Kannabiksen rooli eurooppalaisessa yhteiskunnassa on kompleksinen. Marco Polo, jonka seikkailut ja matkakertomukset mystilliseen Itään rikastuttivat ja kiihdyttivät eurooppalaista mielikuvitusta, toi eurooppalaisten tietoisuuteen yhden ensimmäisistä ja kaikkein luetuimmista hasiksenkäyttökertomuksista toistaessaan suositun kansantarinan Hassan-e Sabbāhista, ”Vuoren vanhuksesta”, pahamaineisesta haššašinien salamurhaajakultin johtajasta. Legendan mukaan nuorille miehille, jotka mielivät tulla vihityiksi kulttiin, annettiin suuria määriä hasista, minkä jälkeen heidät päästettiin ”keinotekoiseen paratiisiin”, kätkettyyn laaksoon, joka oli täynnä kukkatarhoja, säihkyviä suihkulähteitä ja viehättäviä naisia. Heille kerrottiin, että päästäkseen takaisin tähän unelmien puutarhaan heidän tulisi ensin suorittaa joitain poliittisia salamurhia. Tästä tarinasta johtuen ”haššašinien” ja assassiinien uskotaankin usein olevan etymologisesti sukua keskenään. Tosiasiassa tämän vanhan tarinan totuusarvo on suurimmilta osin kyseenalainen, vaikkakin jokseenkin selvää on, että juuri tämän tarinan kiertäminen ympäri Eurooppaa antoi kannabikselle sen pahamaineisen kaiun ja lumon.
Suunnilleen viisisataa vuotta Marco Polon jälkeen Napoleonin ajan Egyptin ranskalaiset hallintovirkamiehet epäonnistuivat täysin yrityksissään kontrolloida kannabisvalmisteiden valmistusta ja myyntiä. Vastauksena myynnin kieltämiseen kreikkalaiset salakuljettajat aloittivat saman tien tuottoisan maanalaisen kaupan tuomalla hasista Egyptiin. Sotilaallisesti Napoleonin sotaretki Egyptiin oli pannukakku, mutta pyrkimyksissään kahden erilaisen kulttuurin väliseen vastavuoroiseen kanssakäyntiin retki oli täydellinen onnistuminen. Napoleon näet otti mukaansa Egyptiin ruhtinaallisen kirjaston sekä 175 tutkijaa, jotka tarkkailivat, piirsivät ja keräsivät lingvististä ja kulttuurillista tutkimustietoa. Nämä ponnistelut tuottivat lopulta järkälemäisen 24-osaisen julkaisun ”Description de l’Égypte” (1809–13). Tämä teos innoitti suurta määrää matkakirjoja ja yleisesti ottaen koko eurooppalaista mielikuvitusta.
Orientomania ja kannabis Euroopassa
Samaan aikaan kun Napoleon oli helisemässä Egyptin yleisen kannabiksen käytön kanssa, uudet älylliset voimat myllersivät Euroopassa. Romantiikka, orientalismi ja kiinnostus niin psykologiaa kuin kaikkea paranormaalia kohtaan yhdistyivät hyvin toimeentulevan yläluokan innostuksessa oopiumia ja oopiumiuutetta (laudanum) kohtaan, mikä loi ilmapiirin, jossa erityisen uskaliaat ja epäsovinnaiset persoonat saattoivat tutustua myös hasiksen tunnettuihin iloihin. Mitä tulee aikaisen 1800-luvun päihteidenkäyttökulttuuriin, sen laillinen ja intellektuaalinen ilmapiiri tuskin voisivat olla kauempana nykyisestä. Oopiumi ja hasis eivät olleet valvottuja aineita, eikä niiden käyttöön täten liitetty minkäänlaista leimaa. Tupakka ja kahvi olivat tulleet osaksi Euroopan päihdekulttuuria jo vuosisatoja sitten, muotoutuen korvaamattomiksi osiksi eurooppalaisten sivilisaatioiden rituaaleja. Näin ollen ei ollutkaan ihme, että matkailijoiden yliampuvat tarinat kannabiksen tuottamasta narkoottisesta hurmiosta tai ylimaallisen ekstaattisista näyistä vain lisäsivät kiinnostusta hasiksen kokeiluun.
1840-luvun alkuun mennessä joukko ranskalaisia kirjailijoita – heidän joukossaan Theophile Gautier, Charles Baudelaire, Gerard de Nerval, Alexandre Dumas vanhempi ja Honoré de Balzac – sekä kuvanveistäjiä, maalaajia ja muita boheemeja oli perustanut sittemmin kuuluisaksi tulleen ”Hasiksensyöjien klubin” (Club des Hachischins). Joukkio piti viikoittaisia tapaamisia damastikankailla verhoilluissa Hotel Luzanin huoneissa Pariisin Île Saint-Louisissa. Näissä tapaamisissa maailmanmatkaaja ja psykiatri J. J. Moreau de Tours tarjoili algerialaista hasismarmeladia, dawamescia. Tapaamiset olivat vain harvoille arvostetuille ja menestyneille kirjallisuuden merkkihenkilöille varattuja mielen tutkimusmatkoja. Kuitenkin vain muutamia vuosia myöhemmin, Pariisin kansannousun vuonna 1848 opiskelijoiden palopuhujat kantoivat banderolleja ympäri kaupungin katuja vaatien kaikille vapaata kannabiksen ja eetterin saatavuutta.
Vuonna 1842 englantilainen lääkäri W. B. O’Shaughnessy toi ensimmäisenä ganjan, vahvan intialaisen hampun, Englantiin. Hänen Bengalin farmakopeansa myötä kannabiksesta tuli osa englantilaisia lääketieteellisiä käytäntöjä ja täten osa jokaisen englantilaisen apteekin lääkevarastoa.
Oopiumin ja hasiksen välinen suhde eurooppalaisen mielikuvituksen muokkaajana on monisyinen ja synergistinen. Oopiumin laajamittaisella käytöllä on Lännessä huomattavasti pidempi historia kuin kannabiksella. Sitä käytettiin lääkinnässä vähintään jo muinaisista myöhäis-egyptiläisistä ja minolaisista ajoista saakka, ja sillä oli tärkeä osa turmeltuneessa myöhäis-minolaisessa uskonnossa. Kannabis otettiin käyttöön Euroopassa vasta myöhemmin ja pitkälti aiempien oopiumiharrastajien kannabiksen tarjoamia muuntuneita tajunnantiloja kohtaan tunteman kiinnostuksen myötä.
Vaikka kannabista oli käytetty Idässä jo vuosisatoja, ei ole luultavaa, että se olisi ollut tunnettua Euroopassa kuin kouralliselle ihmisiä ennen Marco Polon sensaatiomaisten raportointien julkaisua vuonna 1290. Siitä huolimatta, että saksalainen lääkäri Johannes Weier mainitsi joukon noitia käyttäneen hasista 1500-luvulla, hamppupohjaiset päihteet loistavat poissaolollaan tuon ajan alkemistien lääketieteellisessä kirjallisuudessa, eikä niitä luultavasti tuotu alueelle suurissa määrin ennen O’Shaughnessyn ja hänen ranskalaisen vastinkappaleensa, Aubert-Rochen, tuotua niiden käyttöä julkisuuteen vuoden 1840 tienoilla.
Vuonna 1845 J. J. Moreau de Tours julkaisi teoksensa ”Hasiksesta ja mielen häiriöistä” (Du Haschisch et de l’Alienation Mentale). Hänen yksityiskohtaiset selontekonsa hasiksen vaikutuksista sytyttivät kiinnostuksen niin lääketieteellisissä kuin kirjallisissakin piireissä, saaden aikaan erilaisten kokeilujen aallon. Tästä huolimatta kiinnostus hasista kohtaan ei juuri kulkeutunut Pariisin ja Moreaun piirejä kauemmas. Hasiksen syönnistä ei tullut eurooppalaista hullutusta 1800-luvulla, ja hasiksen jatkuva käyttö rajoittui lähinnä Lähi-itään.
Englantilaisten ja ranskalaisten sijaan hasiksen suloista ja näyistä kertova kirjallisuus muotoutui pääosin amerikkalaisten toimesta. Nämä kirjailijat seurasivat englantilaisten oopiumia käyttävien kirjailijoiden kuten Coleridgen ja De Quinceyn esimerkkiä. Näin ollen heidän kirjoituksensa ottivat suuresti vaikutteita De Quinceyn menestyksellä lanseeraamasta ”ilot ja kauhut”-tyylistä. Heidän kuvauksensa kannabiksen vaikutuksista tekevät erittäin selväksi sen, että heille nämä kokeilut olivat järisyttävien metafyysisten oivallusten lähde. Nykyään hasiksen syönti, ajoittaista avaruuskakkusta lukuun ottamatta, on lähes tuntematon kannabiksen käytön muoto – kannabis on tänä päivänä leimallisesti poltettava päihde. Näin ei kuitenkaan ollut 1800-luvulla, jolloin kaikki käyttö vaikuttaisi tapahtuneen juuri Lähi-idästä tuotuja hasismakeisia syömällä. Näillä makeisilla saadut ilmestykset ja päihtymykset tekevät selväksi, että tällä tekniikalla hasis muuttuu voimakkaaksi sisäisten näköalojen, fantasioiden ja ymmärrysten tutkimisen moottoriksi. Ensimmäinen tutkimusmatka tähän näkyjen vellovaan maailmaan ilmestyi painettuna Atlantic Monthly-lehdessa vuonna 1854, kun amerikkalainen matkailija Bayard Taylor julkaisi kertomuksensa:
”Rajallisuuden tunne – tunne siitä, että aistimme on rajoitettu toimimaan vain oman lihallisen kehomme puitteissa – katosi silmän räpäyksessä. Kehoni seinämät purskahtivat ulospäin ja romahtivat raunioiksi; ja lainkaan ajattelematta, millaista muotoa pidin ylläni – menetin näet kokonaan käsitykseni muodosta – tunsin olevani olemassa läpi laajan tilan … hasiksen henki (vai pikemminkin demoni?) piti minua täysin hallinnassaan. Se heitti minut harhojensa virtaan, missä ajelehdin ympäriinsä sen kuljettamana ajopuuna. Jännittyneen elimistöni läpi kulkevat väristykset muuttuivat kovemmiksi ja nopeammiksi samalla kun tunsin koko olemukseni nousevan yhä suuremman, sanoinkuvaamattoman hurman valtaan. Upposin valomereen, missä puhtaat ja harmoniset värit, jotka valosta syntyivät, leikittelivät keskenään. Vaikka kuinka yritin katkonaisesti selittää tuntemuksiani minua epäilevästi töllisteleville ystävilleni (jotka eivät vielä olleet kokeneet päihteen vaikutuksia), huomasin yhtäkkiä seisovani Kheopsin suuren pyramidin juurella. Suippenevat keltaiset kalkkikivet kiilsivät auringon paahteessa kuin kulta ja röykkiö kohosi niin korkealle, että se näytti nojaavan taivaan sinistä kaarta vasten. Paloin halusta nousta sitä pitkin, ja pelkkä mielihaluni nosti minut välittömästi sen huipulle, satojen metrien korkeuteen, mistä saatoin ihailla Egyptin laajoja viljapeltoja ja palmutarhoja. Suuntasin katseeni alas ja suureksi ällistyksekseni näin, että pyramidi ei suinkaan ollut rakennettu kalkkikivestä, vaan jättiläismäisistä Cavendishin tupakkalaatoista! En saata sanoin kuvailla sitä ylitsepursuavaa naurettavuuden tunnetta, jonka tuolloin koin. Kiemurtelin tuolillani naurusta tuskaisena, mikä helpotti vasta näyn häipyessä kuin taikalyhdyssä; kunnes huomasin hämmennyksekseni uusien epäselvien ja hajanaisten kuva-aiheiden nousevan mieleeni yhä ihmeellisempinä ja ällistyttävämpinä.
Mitä eläväisemmin palautan mieleeni tätä seuranneen kohtauksen, sitä huolellisemmin käyn läpi sen eri piirteitä, eristäen tuntemusteni eri säikeitä, jotka punoin yhdeksi hienostuneeksi verkoksi, samalla kuitenkin masentuen siitä, etten koskaan kykenisi tekemään kuvauksellani tälle ylen auvoisalle kokemukselle täyttä kunniaa. Ylitin Aavikkoa, en keinuen dromedaarilla, vaan istuen helmiäisestä rakennetun ja ylimaallisen kiiltävillä jalokivillä päällystetyn parkin kannella. Purtiloni kiisi äänettä kultajyvistä muodostuneiden dyynien halki ja ilma säteili ylitsepursuavan kirkkaana, vaikka aurinkoa ei missään näkyvissä ollutkaan. Saatoin haistaa mitä herkullisimpia tuoksuja, samalla kuunnellen ympärilläni leijuvia sointeja, jollaisia Beethovenkin saattoi unissaan kuulla, muttei koskaan kirjoittanut paperille. Ilmapiiri ympärilläni itsessään oli kevyttä, tuoksua ja musiikkia, kaiken ylevöityessä yli kaiken sen, mitä aistit normaalitilassa pystyvät vastaanottamaan. Eteeni avautui tuhansien mailien (tai siltä ainakin vaikutti) pituudelta näkymiä sateenkaarista, joiden värit kimalsivat jalokivien loistolla, niin elävän ametistin, safiirin, smaragdin, topaasin kuin rubiininkin väreissä. Tuhansittain ja kymmentuhansittain ne lensivät ohitseni säkenöivän lotjani kiitäessä loisteliasta kaarta alas – ja tästäkin huolimatta näkymät vain jatkuivat jatkumistaan. Iloitsin aistillisessa paratiisissa, joka oli täydellinen, sillä yksikään aisteistani ei jäänyt tyydyttymättä. Mutta ennen kaikkea mieleni täyttyi rajattomasta voitonriemusta.”
Tämänkaltaiset kuvaukset tekevät hyvin selväksi, miksi ajatus ”keinotekoisesta paratiisista” oli niin puoleensavetävä romantiikan ajan mielikuvitukselle: ne olivat kuin luodut toisilleen. Ja tosiaan, romantikot, jotka toisaalta keskittivät huomionsa dramaattisiin luonnonilmiöihin ja toisaalta harjaannuttivat aistillista herkkyyttään, mitä heidän kriitikkonsa pitivät ”naismaisena”, edustavat merkkejä orastavasta kumppanuusajattelun elpymisestä. Bayard Taylorin raportin myötä olemme jo tiukasti modernin päihdekirjallisuuden sekä modernien arvojen piirissä mitä tulee päihtymyksen sisältöön. Taylor on otettu kaikesta siitä kauneudesta, voimasta ja yleisestä informaation syvyydestä, mitä hänen kokemukseensa sisältyi. Hänen lähestymiskulmansa ei näin ollen ole hedonistinen, vaan tietoa etsivä, ja hänelle, kuten meillekin, muuntuneet tajunnantilat nostivat esiin syvällisiä kysymyksiä ihmispsykologiasta.
Kehittyvät päihdeasenteet
Tällainen ”tieteellinen” asennoituminen oli tyypillistä 1800-luvun kirjalliselle oopiumin ja hasiksen kokeilijalle. Pääsääntöisesti tuon aikakauden tutkimusmatkailijat aloittivat näiden aineiden käytön ”sytyttääkseen luovan mielikuvituksensa” tai melko ympäripyöreästi määritellyn ”inspiraation” toivossa. Samantyyppisiä syitä käytölleen antoivat myöhemmin myös beat-sukupolven kirjoittajat sekä useat jazz-artistit ennen heitä – ja useat rokkarit heidän jälkeensä. Harvat nykyajan underground-kulttuurin myytit saavat osakseen yhtä suurta ylenkatsetta kuin ajatus siitä, että kannabiksella voisi olla minkäänlaisia luovaan elämäntapaan myötävaikuttavia ominaisuuksia. Kuitenkin osa kannabista käyttävästä yhteisöstä jatkaa pilven käyttöä juuri tällä tavoin.
Päihteen farmakologinen profiili määrittää vain osaa sen päihdyttävistä muuttujista; käyttökonteksti – tai ”tila ja tola” (”set and setting”), kuten Leary ja Metzner asian laittavat – on päihdekokemuksessa nimittäin vähintään yhtä tärkeä tekijä. Aineen ”viihdekäytöllinen” konteksti – sellaisena kuin se nyky-Yhdysvalloissa ymmärretään – on ilmapiiri, joka mitätöi ja trivialisoi käytetyn aineen kognitiiviset vaikutukset. Pienet määrät useimpia päihdyttäviä aineita vaikuttavat keskushermostoon tavalla, jonka organismi kokee keinotekoisena stimulaationa tai energiana, jota on mahdollista edelleen ohjata ulospäin fyysisenä aktiivisuutena, toisaalta tämän energian ulospäin ilmaisemiseksi ja toisaalta sen sammuttamiseksi. Tämä farmakologinen tosiasia on suurimmilta osiltaan kaiken viihdekäytöllisen intoilun taustalla, olivat käytetyt päihteet sitten lailliselta asemaltaan millaisia hyvänsä. Näin ollen ympäristö, joka on sakeanaan erilaisia sosiaalisia, äänellisiä ja visuaalisia ärsykkeitä – hyvänä esimerkkinä vaikkapa yökerho – on tyypillinen kulttuurimme validoima konteksti päihteiden viihdekäytölle.
Kulttuurissamme yksityinen päihteiden käyttäminen nähdään jokseenkin hämäräperäisenä, ja yksinäisyydessä toteutettu päihtymys nähdään lähtökohtaisesti ehdottoman sairaalloisena – oikeastaan kaikenlainen introspektio ylipäänsä nähdään tässä valossa. Psykoaktiivisten kasvien (mukaan lukien kannabis) käytön arkaainen malli taas on juuri päinvastainen. Rituaalit, eristäytyminen ja aistideprivaatio ovat kaikki arkaaisen shamaanin keinoja langeta loveen ja matkata esi-isien henkien maailmaan. On selvää, että kannabista trivialisoidaan pelkäksi kulutustavaraksi määrittelemällä se väheksyvästi ”viihdepäihteeksi”, mutta ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että kun kannabista ajoittain käytetään rituaalinomaisessa ja sellaisessa kulttuurin vahvistamassa odotuksen ilmapiirissä, jossa pyritään muuntuneisiin tajunnantiloihin, kannabis kykenee tuottamaan lähes täydellisen kirjon erinäisiä psykedeelisiä vaikutuksia, jotka yleensä liitetään lähinnä hallusinogeeneihin.
Fitz Hugh Ludlow
Seuraava suuri hasiksesta kirjoittanut kirjailija oli aina yhtä pidättelemätön Fitz Hugh Ludlow. Tämä 1800-luvulla vaikuttanut suhteellisen tuntematon bon vivant pani alulle tajusteellis-seikkailullisen kirjallisuuden, jonka perinteeseen William Burroughs ja Hunter S. Thompson myöhemmin liittyivät. Ludlow, joka aloitti opintonsa Union Collegessa vuonna 1855, päätti tutkailla tieteellisesti hasiksen vaikutuksia itseensä osallistuessaan opiskelijoiden teeiltaan:
”Istuin teepöydän ääressä, kun aineen vaikutus sivalsi minua. Olin ojentanut kuppini neiti M’Ilvainelle, jotta se ensi kerran täytettäisiin, ja hän oli juuri palauttamassa minulle sitä täynnä tuota juomaa, ”joka tekee hilpeäksi mutta ei päihdytä”. Olen vastahakoinen laskemaan niitä etäisyyksiä, joiden poikki hänen kätensä vaikutti matkustavan takaisin lautaseni vierelle. Seinälle ilmestyi sankoin joukoin tanssivia satyyreja, kiinalaiset mandariinit nyökkäilivät idioottimaisina jokaisessa nurkassa, ja tunsin voimakasta pakkoa nousta pöydästä ennen kuin antaisin käytökselläni itseni ilmi.” (Sutinen, 90)
Ludlow’n kannabisraportti on loistava yhteenveto kaikesta siitä, mikä jenkkien transsendentaalisessa lähestymistavassa oli hullunkurista. Ludlow luo itselleen kirjallisen persoonan, samaan tapaan kuin fiktiivinen runoilija John Shade Nabokovin teoksessa ”Kalvas hehku” – hahmo, joka mahdollistaa meidän nähdä syvemmälle hänen omaan hätäänsä kuin hän itse on kykenevä. Puolittain nerokas ja puolittain tärähtänyt ”Ludlow” on hahmona jotain kapteeni Ahabin ja P.T. Barnumin väliltä, eräänlainen ”Mark Twain pilvessä”. Hänen vapaamielisessä ja pseudotieteellisessä avoimuudessaan on hurmaavaa tenhoa, kun hän astuu sisään hasiksen muuntuviin dyynimaisemiin:
”Vastaus siihen kysymykseen, kuinka paljon hashis voi langettaa valoa henkisten salaisuuksien sisimpiin osiin, voidaan löytää kahdella täysin päinvastaisella tavalla. Ihminen, joka ei usko mihinkään mikä ei jollain tapaa ole suhteessa hänen ruumiillisiin elimiinsä, vetäytyy vaistonvaraisesti linnakkeeseen, jonka hän uskoo olevan muinaisen maalaisjärjen vallassa, ja huudahtaa sisällään ”mielipuoli!” Hän hylkää kaikki piristeen vaikutuksen tuomat kokemukset ja ne tosiasiat, jotka se on sommitellut todeksi, ja tarjoa sielulleen lopullisen ja kiistämättömän mielisairauden tuomion.
Sitten on toinen ihmisluokka, jonka tyypillinen edustaja on ruumiilliset aistimukset erittäin tärkeiksi olemuksemme ravitsemisen ja varustuksen suhteen tunnustaessaan kuitenkin samalla vakuuttunut, että ne tarjoavat ainoastaan ulkoisia vaikutelmia. Ne eivät siis ole asioiden varsinaista olemusta ja toimintaperiaatetta ilmentäviä seikkoja, jotka olisi luokiteltu harmonisesti lähteensä mukaisesti, vaan ainoastaan ihmisen erilaisten ruumiin väylien kautta vaikuttavia asioita. Tällainen henkilö on taipuvainen uskomaan, että mielellä, jolla on etuoikeus olla ainoa itsetietoinen olemus maailmankaikkeudessa, on oikeus ja kyky kääntyä sisäänpäin itseensä etsimään vastauksia maailman asettamiin hämmentäviin arvoituksiin…
Näin argumentoimalla kyseessä olevan henkilö tunnistaa siitä huolimatta että on uneksija sen mahdollisuuden, että erityisellä tavoilla uusiin tietoisuuksiin herätetyissä tiloissa mielestä voidaan löytää totuus tai kokoelma totuuksia, jotka eivät tule ilmi arkipäiväisessä tilassa.” (Sutinen, 269–270)
Kannabis 1900-luvulla
Kannabiksen historia Yhdysvalloissa Ludlow’n jälkeen oli aluksi auvoinen. Kannabiksen käyttö ei ollut stigmatisoitua eikä popularisoitua. Tämä asiantila jatkui 1930-luvun alkuun saakka, jolloin Harry J. Anslingerin, Yhdysvaltojen narkoottisten aineiden komissaarin, ristiretket loivat julkisen hysterian. Anslinger vaikuttaisi toimineen suurilta osin amerikkalaisten kemian ja öljyalan yhtiöiden intressien puolesta hankkiutuessaan eroon näiden kilpailijasta, hampusta, niin öljyn, ruuan, muovin kuin kuidunkin saralla.
Anslinger ja keltainen lehdistö maalasivat kannabiksesta kuvaa ”kuoleman rikkakasvina”. William Randolph Hearst popularisoi termin ”marijuana”, nimenomaisena tarkoituksenaan yhdistää se epäluotettuun tummaihoiseen alaluokkaan. Kuitenkin tieteelle on ollut äärimmäisen vaikeaa saada selville, mikä tarkalleen kannabiksen käytössä on niin ongelmallista. Hallitusten kannabistutkimukseen antamasta rahoituksesta selviää hyvin nopeasti kuva siitä, että ”keisari kuulee vain sen, minkä keisari haluaa kuulla”.
Huolimatta kaikesta sitä vastaan kohdistetusta painostuksesta, kannabiksen käyttö on kuitenkin vain lisääntynyt. Nykyään kannabis saattaakin olla Amerikan suurin yksittäinen viljelystuote. Tämä on yksi kaikkein sinnikkäimmistä aspekteista siinä paradigmaattisten ajatusmallien muutoksesta, jota kutsun arkaaiseksi elpymiseksi. Tämä tarkoittaa, että ihmisten sisäsyntyinen vietti palauttaa se psykologinen tasapaino, joka on tyypillistä kumppanuusyhteiskunnille, ei ole helposti pidäteltävissä, kun se vain löytää sopivan ilmaisullisen välikappaleen. Kaikki se, mikä tekee kannabiksesta vihollismielisen nykyaikaisia porvarillisia arvoja kohtaan, tekee siitä tärkeän arkaaiselle elpymiselle. Se alentaa egon ylivaltaa, vähentää kilpailullisuutta, saa ihmisen kyseenalaistamaan auktoriteetit ja vahvistaa ajatusta sosiaalisten arvojen jo pelkästään suhteellisesta tärkeydestä.
Mikään muu päihde ei kykene kilpailemaan kannabiksen kanssa sen samanaikaisessa kyvyssä tyydyttää sisäsyntyinen kaipuumme arkaaiseen rajojen hajottamiseen, samalla kuitenkin jättäen tavallisen yhteiskunnan rakenteet ehjiksi. Jos jokainen alkoholisti olisi pilviveikko tai jokainen crackin käyttäjä polttaisi ainoastaan kannabista, ”huumeongelman” sosiaaliset seuraukset muuttuisivat täysin. Tästä huolimatta emme ole yhteiskuntana valmiita keskustelemaan itsesäädeltyjen addiktioiden mahdollisuudesta tai mahdollisuudesta älykkäästi valita ne kasvit, joiden kanssa päätämme kulloinkin liittoutua. Ajan myötä, viimeistään epätoivosta johtuen, tämä on kuitenkin tulossa – ennemmin tai myöhemmin.
Minun mielestä tämä on mielenkiintoisin ja innoittavin juttu, mitä olen piitkään aikaan lukenut. Aivan mahtavaa! Pidän tarkoista ja syväluotaavista tietopläjäyksistä ja tässä tekstissä taitaa yhdistyä kaikki itseäni kiinnostavat aihealueet: historia, kannabis, amerikan alkuperäiskansat, psykedeelit ja erilaiset tajunnantilat. Tähän kun on lisätty näitä pohdintoja, jotka myös natsaavat oman ajatusmaailmani kanssa.. KIITOS! 🙂