Kuinka mieli on sopeutuvainen

Kuinka mieli on sopeutuvainen

Oma kipuelo alkoi ehkä jo 80- luvulla, mutta kun ei jäänyt pysyväksi olotilaksi, niin ei sitä oikein mukaan laske. Minulta leikattiin kuulemma Euroopan suurin välilevyprolapsi, olivat oikein kuvanneetkin ‘polaroidkameralla’ 🙂 Eip ollu kännyköi… Kivut ja halvausoireet poistuivat ja taas mentiin…olin vasta 26 v. Kaiken kaikkiaan kuitenkin parikymmentä vuotta ihan hyvää olemista. Mitä nyt välillä selkä muistutti olemassa olostaan.

Jälkiviisautena “kunpa oisin tiennyt, niin ois voinut vaik jumppailla”, hehee. Olin nuori, ei huolen häivää, vaikka varoitusmerkkejä oli ilmassa. Siksi yritän nuorille painottaa itsestään huolehtimisen tärkeydestä, mutta sama juttu kuin itsellä ammoin, nuorilla riittää uskoa, että elämä on tässä ja nyt, ei tartte tulevaa pohtia. Onneksi suurella osalla näin meneekin eli ilman terveysongelmia 🙂 hyvä niin!

2009 oli kipujen vuosi, loppuvuodesta leikeltiin ja alettiin kuntoutuselo. Oli uskoa paranemiseen. Kotikuntoutus, avokuntoutus…olin mukana täysillä. Kipua oli, voi sentäs, vain parina päivänä viikossa enempi. Ibuprofeiinia ja parasetamolia, hyvä pari! Riitti kyllä silloin. Sitten maha sanoi ‘Poks’, stoppi kaikille tulehduskipulääkkeille, Arcox mukaanlukien. Panacod- kokeilu, voi pyhä hirvitys, mikä ummetus. Tai ei ummetus, vaan suolistoppi. Nykyään ei tarvitse kuin ajatella Panacodia, niin suoli seisahtuu 😀 Olisi kyllä auttanut hyvin kipuun, hmmmmm….

Pikkuhiljaa kipu lisääntyi. Jos ennen oli pari päivää viikossa kipeämpää, niin alkoi olemaan niin, että oli pari päivää viikossa ei niin kipeää, muu viikko sitten kipeämpää. Eipä silloin voinut aavistaa, mitä tuleman pitää. Jos niihin aikoihin voisi palata, niin heti vaihtaisin. Elo oli kuitenkin vielä ihan sujuvaa. Ohjelmassa oli kotijumppaa, ulkoilua, asiointia, leipomista, puutarhaa, rientoja monenlaisia.

Avokuntoutus ei auttanut, olin vain kipeämpi, joten laitoskuntoutus alkoi. 2010-11 olin elämäni kunnossa. Ikinä en ollut niin hyvässä kunnossa ollut, laitoskuntoutus puri. Kunto oli noussut kohisten ja kivun määrä sen mukana, voi jösses sentään. Luennolla, hienossa ympäristössä Ikaalisten kylpylän maisemissa, kyllä mainittiin, että usein, vaikka kunto nousee, niin se ei välttämättä kipuja vie pois, mutta ne jaksaa kestää paremmin. Että silleen. No, tottahan se oli, ei voinut kieltää.

Mutta sitten kipu alkoi viemään ja alettiin etsimään parempaa kipulääkitystä. Siinä vaiheessa kipu oli jo päivittäistä, jatkuvaa. Mutta, kun muistelee niitä aikoja, kipuasteikolla 3-4, niin kelpais kyllä nykyään itselle moinen. Ei tarttis edes kipulääkettä tuommoseen, heh!

Puudutuspiikit, akupuntiot, Tenssit, Norspan, Lyrica, Noritren, Temcesic, Vimovo ym. ym…kaikkee on maiskuteltu juu 🙂 Nyt syön Para-Tabs, Tradolan, Neurontin, tarvittaessa Norflex ja silti tuntuu vajaalta. Paskasti sattuu. Mutta tiedän, että voi sattua vieläkin enemmän…se pelottaa, sillä tiedän, että apuja ei ole. Kokemuksesta tiedän senkin, että kipuun turtuu ajan kanssa, mutta ei sekään vie kipuja kokonaan pois ja ne isot, saatanan kivut, ne vie sut hulluuden partaalle. Lohdutan itseäni, ettei mulla ole asiat kuitenkaan vielä niin huonosti. Kaivan kaikki positiiviset asiat mieleen ja kelaan niitä. Asiat voisivat oikeasti olla paljon pahemmin. Muistan 2009 loppuvuoden kivut kyllä. Iso kipu silloin jäi leikkauspöydälle joulukuussa -09…olo oli autuas. Sen kivun kanssa en tiedä, missä olisin, siksi pyrin olemaan kiitollinen, kaikesta huolimatta.

Mutta ei se tarkoita sitä, ettenkö kaipaisi kivutonta elämää! Otsikkona siis ‘Kuinka mieli on sopeutuvainen’. Sitä se on, todellakin. Vaatii kyllä mausteeksi paljon positiivista mieltä, joustamista, opettelua, kärsivällisyyttä, sinnikkyyttä ja mitä vielä kaikkee.

Ps.
Kirjoittaminen on ihanaa ja tykkään, mutta kun poikii pään säryn ja niskan jumin. Mut selkäkipu jää taustalle eli oiskos se plusmiinusnolla, hehee 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *