Keitä ovat ne nuoret, joita kieltolailla suojellaan?
Tämä kirjoitus on Orangiinan mutuilua ja perustuu vain omakohtaisiin kokemuksiin. Muutaman kerran erotan kannabiksen erilleen, mutta pääsääntöisesti puhun vain huumeista. Toisaalta siksi, että kannabiksella on pelottavan huumeen leima ja toisaalta siksi, että joissain tilanteissa (kiitos kieltolain!) yhden huumeen käyttäminen tuo muitakin huumeita käden ulottuville.
Kieltolain puolustamisen taustalla näyttää olevan kaunis ajatus nuortemme suojelusta. Asiasta on jo väännetty, niin en käsittele sen enempää sitä, kuinka hyvin kieltolaki on estänyt nuoria kokeilemasta kannabista tai tulemasta jopa riippuvaisiksi. Tänään päähäni nimittäin tuli voimakas mielikuva kieltolain puolustajista ja näistä nuorista, joita yritetään suojella. Jokin ei (taaskaan) täsmää.
Itse pelkäsin huumeita pitkään. Jopa alkoholia kauhistelin yläasteen puoliväliin asti. Minulla oli erikoisia mielikuvia, jotka perustuivat pelotteluun. Siksi tavallaan pystyn ymmärtämään niitä aikuisia, jotka vielä tänä päivänä suhtautuvat huumeisiin niin kuin ne voisivat vain hyökätä kimppuun ja tehdä ihmisestä orjansa. Näitä ihmisiä tuntuu yhdistävän yksi asia. Heillä ei ole käytännön kokemusta huumeista. Enkä tarkoita omakohtaista käyttöä, vaan kokemusta siitä, millaiset ihmiset huumeita käyttävät, missä ja miksi. On toki niitä, joiden omainen on joutunut huumekoukkuun ja jotka siksi vastustavat huumeita henkeen ja vereen. Mutta tällöin kokemus on hyvin yksipuolinen ja huono yleistettäväksi.
Ja tästäpä aloinkin miettiä, kenellä tätä kokemusta yleensä on? Itse siis pelkäsin huumeita ja jopa alkoholia (mikä ei kuitenkaan estänyt minua tulemasta ”sekakäyttäjäksi”). Asenteeni muuttuivat, kun astuin ulos lintukodostani. Lapsuuteni asuinalueella, vahvasti keskiluokkaisessa idyllissä, ei huumeita juuri näkynyt. Jos näkyi, asia paheksuttiin ja kammoksuttiin yhdessä tuumin. Päästyäni ”maailmalle” tutustuin mukaviin pilveä polttaviin ihmisiin. Heitä taas yhdisti se, että suuri osa oli taloudellisesti katsottuna köyhemmiltä asuinalueilta. He olivat törmänneet erilaisiin alkoholin ja huumeiden käyttäjiin jo pienestä pitäen ja muodostaneet elämänkatsomustaan hyvin erilaiselta pohjalta. Hekin olivat saaneet koulussa huumevalistusta, mutta aito oppitunti huumeiden vaaroista, ja toisaalta iloista, oli saatu koulun ulkopuolella. Heitä ei laki ollut estänyt. Siellä, missä huumeita liikkui, niitä oli helppo saada. Toisin kuin omassa lintukodossani, jossa vihjauskin huumeista aiheutti paheksuntaa.
Myöhemmin olen huomannut, että moni kavereistani, jotka ovat ns. paremmin pärjäävistä perheistä, ovat kyllä kokeilleet kannabista. Jotkut pari kertaa nuorina, jotkut taas vanhempina. Eli heidänkään kokeiluaan ei kieltolaki lopulta estänyt, se vain pysyi tiukemmin piilossa. Olen kuitenkin huomannut viitteitä siitä, että niillä kavereilla, jotka ovat ns. paremmin pärjäävistä perheistä, päihteiden käyttö on keskimäärin vähäisempää kuin köyhemmistä perheistä tulevilla. Ne muutamat, jotka ovat tippuneet yhteiskunnan rattaista, olivat alun perin ”heikompiosaisia”.
Eli nähdäkseni tilanne on se, että kieltolain ansiosta ”hyvillä alueilla” huumeiden saanti on vaikeampaa tai ainakin ne näkyvät katukuvassa vähemmän. Jos tällaisen alueen nuori jää kiinni huumeista, on siitä varaa huolestua koko yhteisön voimin. Mahdolliset sakot maksetaan helposti, ne vähennetään ehkä nuoren omasta viikkorahasta. Nuori ehkä laitetaan valikoituun hoitoon. Tai sitten nuori saa pidettyä käyttönsä vähäisenä ja piilossa, sillä osana pärjäämiskulttuurin yhteisöä elämässä on muutakin kuin huumeet. Sillä välin vähemmän varakkaiden alueiden nuoret kohtaavat erilaisia käyttäjiä, menettävät uskonsa pelotteluvalistukseen ja kokeilevat huumeita siinä missä rikkaammat ikätoverinsakin. Heidän on kuitenkin helpompi jatkaa käyttöä, huumeiden ollessa helpommin saatavilla. Yhteisössä, jossa jo painitaan taloudellisten vaikeuksien ja ehkä aikuistenkin päihdeongelmien kanssa, jäävät nuorten ongelmat vähemmälle huomiolla. Nuori tai jo aikuiseksi kasvanut huumeidenkäyttäjä voi jäädä kiinni poliisille, mikä hankaloittaa elämässä etenemistä ennestään ja kierre on valmis. Sakkojen maksu on hankalaa, hoitopaikkaa ei voi valita ja pahimmillaan hoitopaikka tarjoaa vain uusia kontakteja ja mahdollisuuden kokeilla uusia aineita.
En todellakaan usko, että kieltolain purku, joko dekriminalisoinnilla tai laillistamisella, johtaisi ilmiöön, jossa lintukotoidyllien kadut pursuaisivat huumeita. Enkä toivo, että huumeet tulisivat näidenkin yhteisöjen nuorten saataville yhtä helposti kuin ikätovereille. Yritän tässä sanoa, että kieltolaista huolimatta molempien ryhmien nuoret kyllä saavat halutessaan huumeita. Kieltolain vuoksi näiden yhteiskunnassa jo valmiiksi eriarvoisten nuorten välinen kuilu kuitenkin vain kasvaa. Ongelmat johtuvat useimmiten yhteiskuntarakenteista ja huumeiden rikollisesta asemasta. Huume, ja etenkin kannabis, kuitenkin on se ”hyvä vihollinen”, jota vastaan on helpompi taistella kuin eriarvoistumista vastaan. Mielestäni kieltolaki ei suojele nuoria. Heikompiosaisia se suorastaan vahingoittaa ja parempiosaisia suojaavat enemmän yhteisön rakenteet kuin laki. Kieltolaki on vain keino yrittää esittää, että yhteiskunnan ongelmia ratkotaan ja sen suurin merkitys (tässä yhteydessä) on vain pitää keski- ja yläluokan maailmankuva kiiltävänä.
